sittenkin mahdollista?

Viime viikonloppuna ne alkoivat. Oireet. Pahoinvointi.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä unesta herättänyt pohjekipu. Tiistaina töissä äkillinen hengenahdistus, joka meni ohi ja jota käskettiin seurata.

Tiistai-iltana ihan järkyttävä vuoto. Ihan järkyttävä.

Eikä enää mitään oireita.

 

Mitä minä tästä ajattelen?

Että meillä on toivoa. Ihan varmasti on. Pakko olla.

Jotain tapahtui. Taas. Jotain. Joku alkoi. Ihan varmasti. 

Ja pohjekipu oli niin tuttua, samaa kuin ennenkin. 

 

Tekisi mieli huutaa niin lujaa, että se kantautuisi lapsettomuuspolille asti: 

meillä on toivoa. 

Pitäkää tunkkinne. 

Me yritetään.

 

Olisiko se sittenkin jonain päivänä mahdollista, vai hakkaanko minä vaan sydäntäni seinään?