soutamisesta ja huopaamisesta

”Voiko olla, että on vaan liian vaikea päästää irti – vaikka pitäisi. Että yksinäisyyden pelko voittaa tärkeämmät tunteet..?” Näin kysyttiin edellisen postaukseni yhteydessä. Kiitos kysyjälle, kysymys kolahti niin, että ajattelin avata siitä ihan oman aloituksensa. Soutamisesta ja huopaamisesta. Siitä, pitäisikö päästää irti.

Kun seitsemän vuotta sitten kohtasimme, niin minun elämäni muuttui. Maailman sinisimmät silmät, valloittavin hymy. Ystävällisyys, rehellisyys, lempeys. Ne puhuttelivat silloin, ne puhuttelevat edelleen. Samoin asenne ja suhtautuminen elämään- vammasta huolimatta täyttä elämää. Minun elämäni muuttui siinä, että kohtasin miehen, joka oli oikeasti kiltti. Joka oli oikeasti hellä. Joka oli täydellinen vastakohta aikaisemmille suhteilleni. En silloin osannut kuvitella, millaiseksi elämä muotoutuisi. Olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt? En tiedä. Todennäköisesti en. Olisin sillä samalla elämänkokemuksella ja intuitiolla valinnut todennäköisesti samoin ja siltikin olisin samassa tilanteessa. (Jos jotain olen oppinut, niin sen, että jälkiviisaus on pahinta itsensä kiusaamista ja vääränlaista vastuuttamista.)

Missä määritellään se, koska pitää päästää irti? Alkuvuodesta mietin sitä, voiko toista rakastaa niin paljon, että antaa tämän mennä. Viime kuussa mietin kipeitä ajatuksia siitä, onko tällä suhteella mahdollisuuksia selvitä. Tässä kuussa teen välitilinpäätöstä kaikesta. Mutta missä sanotaan tai kuka sanoisi, koska pitää päästää irti? Mikä riittää irtipäästämiseen? Onko se riittävä syy, että jonkun toisen kanssa voisin saada lapsen? Entä jos satun valitsemaan kaikista maailman muista miehistä juuri sen, joka onkin hedelmätön? Niinkin voi käydä. Vai onko se riittävä syy, että vastoinkäymiskiintiö tulee täyteen?

Kun seitsemän vuotta sitten vastasin kosintaan myöntävästi ja kuusi vuotta sitten alttarilla tahdoin, uskoin elämän menevän aivan eri polkuja. Olimme aina puhuneet siitä, että naimisiin, vakityö ja ainakin 2 lasta. En missään vaiheessa edes ajatellut, että elämässä kaikki voisi mennä toisin. Ei tullut pieneen mieleenkään, että aktiivisen, itse liikkuvan ja itse pärjäävän liikuntavammaisen puolison kunto romahtaisi yhden typerän liukastumisen takia niin, että minusta tulisi omaishoitaja. Ei sekään tullut mieleen, että lapsia ei tehdä. Niitä ehkä saadaan tai ei saada. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen en osannut mitenkään varautua siihen, että tulisi toinen tai kolmasneljäsviideskuudes. Ei niin vaan pitänyt käydä. Se oli vastoin ihan kaikkia todennäköisyyksiä. 

Missä määritellään se, kuinka paljon surua liitto kestää? Tai mitä sen pitää kestää? Ei missään. Ei ole olemassa mitään manuaalia, josta voisi tarkastella taulukoita parisuhteen kriiseistä ja niistä selviämisen todennäköisyyksistä. Eikä kukaan voi sanoa, kuinka paljon surua tai kipua joku toinen voi kestää. Minun henkilökohtainen kiintiöni on ollut monesti äärimmillään täynnä. Välillä Miehen kiintiö on täyttynyt. Kuitenkin silloinkin lohtua on tuonut se, että on joku, jonka kanssa voi jakaa saman kokemuksen. Lohtua on tuonut sekin, että suruista on selvitty. Tottahan niistä jää jälki. Arpi. Mutta minua on vahvistanut ihan uskomattoman paljon se, että keskenmenoista huolimatta Mies on halunnut jatkaa minun kanssani – olisihan hänkin voinut todeta, että etsii jonkun, joka onnistuu pitämään lapsen sisällään loppuun asti. Hän on kuitenkin rohkaissut, rakastanut ja uskonut minuun ja meihin. Monta kertaa on tullut sellainen hetki, josta en olisi selvinnyt yksin. Me olemme selvinneet yhdessä.

Pitäisikö päästää irti heti silloin, kun tulee epämiellyttäviä töyssyjä? Ajattelisi, että varjelen itseni tulevaisuudessa kaikelta tältä. Ajattelen edelleen, että masennuksen ei tarvitse olla koko loppuelämää rajoittava tekijä. Masennuksestakin voi parantua. Tietyt fyysiset rajoitteet ovat rajanneet minun mahdollisuuksiani olla, mennä ja elää. Elämä on kaventunut kotiin ehkä vähän liiankin pitkäksi ajaksi. Omatoimisuus on kuitenkin lisääntynyt, kunto parantunut ja Mies pärjää viikko viikolta paremmin  itse. 

Oma-apuna olen alkanut tehdä enemmän sellaista, mistä nautin ja mitä haluan. Levittää elämää kodin ulkopuolelle. Se on tehnyt hyvää. Olen oivaltanut sen, että minun ei ole pakko olla naimisissa Miehen kanssa (tai kenenkään kanssa). Ei minun ole pakko olla tässä suhteessa. Varmasti pärjäisin yksin. Selviäisin yksin. Ei ole kyse siitä. Kyse on siitä, että toivo Miehen kanssa saatavasta perheestä on kuitenkin liian suuri luovutettavaksi. Minä tiedän, että hän olisi loistava isä. Rakastava. Kannustava. Hellä.

Niin. Voihan olla, että emme koskaan saa lasta. En voi sitä tietää eikä se ole loppupeleissä minun käsissäni. Katkeroidunko, jos jään ja kuvittelen, millaista elämä voisi jonkun muun kanssa olla? Painaako vaakakupissa enemmän se, mitä on nyt kuin se, mitä voisi olla? Paljon sellaista, mihin minulla ei vielä ole vastausta. En tiedä. Sen tiedän, että aika monessa muussakin kodissa soudetaan ja huovataan; eivät parisuhteet aina ihan yksinkertaisia ole. Eikä yhdessäkään parisuhteessa koko aikaa eletä auringossa, vaan arki voi läiskiä märkiä räntäroikaleita naamalle ihan urakalla. Senkin tiedän, että rakkaudessa ei ole kyse pelkästään tunteesta. Se on myös tahtomista. Ei pakkoa, vaan tahtoa.

Minä tahdon olla tässä.