suru lapsista, joita emme saaneet

Kävimme tänään lapsettomuuspoliklinikalla. Saimme sinne alkuvuodesta keskusteluajan. Mies oli luottavaisempi, minua pelotti jo aamulla. Minun intuitioni osoittautui oikeaksi. Lääketieteellisesti mitään ei voida enää tehdä. Miehen aivolisäke ei enää (vammasta johtuen) tuota siittiöitä. Niin vaan on. Haaveet yhteisistä, biologisista lapsista ovat nyt murskautuneet lopullisesti. Me emme voi saada omaa lasta.

Surullinen ja vihainen. Siltä tuntuu. Olen surullinen siitä, että kaikkien vuosien haaveet ja toiveet pitää jättää. Luopuminen tekee kipeää. Olen vihainen siitä, että meidän hoitoon pääsymme oli niin kivikkoista ja vaikeaa ja siinä tuhlattiin ihan turhaan 1,5 vuotta. Lopputulos voisi kuulemma olla erilainen, jos hoidot olisi älytty aloittaa heti. No, se ei enää lohduta. Minä en saa enää mahdollisuutta olla Mieheni lapsen äiti. Eikä Mies saa mahdollisuutta olla isä.

Kun pääsimme kotiin, halasimme. Pitkään. Mies syyttää itseään, minä en. Minä rakastan. Minä rakastan niin paljon, että sydämeen sattuu.