”taivaassa kuultiin mun toive”

Sain pitää eilen seurassani kolmea ihanaa ja valloittavaa lapsukaista, joiden vanhempiin tutustuin töissä ollessani. Lapsista tuli tärkeitä erinäisten tapahtumien johdosta. Irtisanomiseni otettiin vastaan hyvin murheellisesti, lapset roikkuivat kirjaimellisesti minussa kiinni ja minunkin oli vaikea lähteä. 

Eilen yksi pieni tuli viereeni istumaan suuren kiven päälle kiivettyämme. Painautui aivan liki, kainaloon. Kiipesi sitten syliin. Huokasi syvään. Puristi käsillään käsivarrestani ja kuiskasi: ”Aattele, taivaassa kuultiin mun toive. Mä sain nähdä vielä sut. Mä sain vielä tulla sun syliin.”

Illalla valvoin pitkään teekupin kanssa, lueskelin lasten tekemää läksiäiskorttia ja ihastelin piirustuksia. Ja mietin. Miten sitä osaisi käyttää päivänsä niin, että jokainen kohtaamani lapsi, nuori, aikuinenkin voisi kokea olevansa tärkeä! Rakas! Arvokas! Miten sitä muistaisi ottaa syliin, silittää, kannustaa ja rohkaista! Miten sitä muistaisi nähdä ainutlaatuisen, ihmeellisen ihmisen.

Välillä sitä onnistuu. Jättämään hyvän jäljen. 

Aika suuri kiitoksen aihe.