terveisiä osastolta, vol.2

Täällä edelleen.

Tänään Setä Lääkäri kysyi, mikä minua tässä osastohoidossa parhaiten auttaa. Minä vastasin, että se, kun yökkö vahtii unta. Että kun stressi ja nämä syksyiset mutkat kilauttivat myös ylivireystilan ihan kupoliin, niin tuntuu hyvälle se, että joku muu valvoo. Kotona se olen minä. Unen läpi tunkevat rasahdukset, kolinat ja narinat kiskaisevat minut sekunnin sadasosassa sängyn viereen täydessä taisteluvalmiudessa. Minun täytyy valvoa, ettei mitään pahaa tapahdu. Aikaisemmat väkivaltakokemukset ovat vaurioittaneet minua siten, että tuo pirullinen ylivireys välillä ottaa valtaa. Ja silti vieressä on Mies, joka jaksaa oman unensa läpi taputella Vaimoaan tyyneksi. Ihana Mies.

Olin eilisestä tähän aamuun kotilomalla. Yöllä nukuin selkää vasten, käperryin selkään kuin takiainen. Nuuhkutin niskatukkaa. Silitin käsivarsia. Pusuttelin olkapäitä ja kuuntelin tasaista hengitystä. Tuntui kummalliselle, että minun historiallani olen kuitenkin saanut elää tällaisen ihmisen kanssa. Että JOKU rakastaa minua niin paljon, ettei juokse karkuun ja jätä. On. Pitää kiinni silloin, kun minä putoan. Ilman Miestä en jaksaisi. En selviäisi. Ilman tuota rakkautta en olisi tässä. Sama pätee ystäviin. Minulla on ihana perhe, ihanat ystävät. Rakkauden voima on valtava.

Osastoelämä jatkuu. Setä Lääkärin mielestä parhainta on mennä hissukseen. Ilman kiirettä. Ehtiihän sitä. 

Kiitollinen olen siitä, että on olemassa tuollainen Setä Lääkäri, joka tuntee minut ja minun historiani. Eikä pakota. Ei mihinkään. Ei aseta määräaikaa toipumiselle ja kuosiin saamiselle. Sanoo, että vähitellen. Ja hymyilee päälle. 

Niin ne unet. Koko ajan paremmat. Päiväahdistuskin alkaa olla siedettävää. Ja tänään, ensimmäistä kertaa viikkoihin, auringon lämpö tuntui hyvältä kasvoilla. Ehkä se musta verkko minun päältäni vähitellen väistyy. (Pakkohan sen on, seuraavaan icsiin ei ole enää kuin muutama hassu viikko!!!)