terveisiä taivaasta, vol.4

Kävin eilen koiruuden kanssa kahdestaan iltakävelyllä. Kävelimme aallonmurtajalle, minne niin monta kertaa aikaisemminkin.

Ilta alkoi jo hämärtää. Oli aivan tyyntä. Aurinko oli laskemassa, järveltä tuuli lempeä syysillan tuuli.

Seisoin aallonmurtajalla ja katselin aavalle selälle. Oli niin kaunista ja hiljaista. Melkein mykistävää.

Koira seisoi vieressä, ihan kiinni. Se hengitti hitaasti, painautui välillä reittäni vasten. Aivan kuin se olisi halunnut sanoa, että ei lähdetä vielä. Ei lähdetty. Katsottiin molemmat horisonttiin, minä ja koira. Kyyneleet valuivat poskille. Jostain, jostain syvältä nousi kaipuu, ikävä ja itku. Elämässä kaikki on hyvin. Arki on turvallista ja tasaista. Kumppani on äärimmäisen rakas ja hyvä mies. Mutta silti sisimmässä häilähti ikävä. Suru seitsemästä, jotka eivät voineet tulla valmiiksi. Suru menetetystä rakkaudesta ja vanhemmuudesta, joka saa sielun käpristymään mykkyrälle ja jonka muisto tekee edelleen kipeää. Se seuraa minua kuin varjo. Välillä se on piilossa jalkojen alla, välillä se kasvaa vierellä minua suuremmaksi hävitäkseen sitten taas hetkeksi. Se saa aurinkoisimmankin hetken synkkenemään viskaamalla suruviitan sydämen päälle niin, että kurkkua puristaa ja että tekisi mieli vaan huutaa. Ulos kaikki ikävä. Ulos kaikki kaipuu.

Lapsettomuus on osa minua, vaikka en haluaisi. Minä en valinnut sitä. Se valitsi minut. Se ajoi avioliitossa meidät pariskuntana niin ahtaalle, nurkkaan, että en enää halua sitä. En tässä suhteessa. En tämän miehen kanssa. Toivon perhettä. Toivon sitä, että meidän kummankin kokemat menetykset voisivat kääntyä toivoksi, luottamukseksi. Pelkään lapsettomuutta. Uusia menetyksiä. Pelkään sitä hetkeä, että kauan kaivattu ja toivottu valuu taas ulottumattomiin, taivaslapseksi. 

Seisoin vastatuuleen. Sydän huusi lujempaa kuin aikoihin. Kädet tuntuivat voimattomilta.  Huulilta ei kuulunut ääntäkään. Ei tarvinnut. Koira päästi matalan murahduksen ja käänsi katsettaan hieman vasemmalle, kohti laskevaa aurinkoa. Minun katseeni seurasi perässä. Lähes pilvettömällä taivaalla oli täysin sydämen muotoinen pilvi. 

Viime yönä näin unen. Unessa oli sama taivas. Sama aallonmurtaja. Ja seitsemän pientä enkeliä, jotka mekoistaan vetivät pilvihahtuvia ja levittivät niitä taivaalle sydämen muotoon.

Silloin tunsin sen taas. Niin selvästi. Rauhan. Taivaassa on kaikki hyvin.

Toivottavasti joku päivä täälläkin. <3

 

 

 

suhteet rakkaus mieli raskaus-ja-synnytys
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *