terveydenhuollon henkilöstön oikeus kieltäytyä abortista

FB:ssä kaverit ja kaverin kaverit ovat innostuneet linkkaamaan kansalaisaloitetta, joka antaisi terveydenhuollon henkilöstölle oikeuden kieltäytyä abortista. Tuo kansalaisaloite on (minun mielestäni) onneksi saanut vasta vähän kannatusta. Haluan kertoa oman kokemukseni.

Kun minulle silloin joskus selvisi, että olen raskaana ja että olen tullut raskaaksi väkivallan seurauksena, luulin oikeasti kuolevani. Ahdistuksesta. Minua ahdisti, ahdisti niin. Olin aina halunnut lapsia. Olin aina ajatellut itseni äitinä. Ja sitten – olin tulossa äidiksi lapselle, jonka isä oli satuttanut minua hyvin väkivaltaisella ja brutaalilla tavalla. Lykkäsin yhteydenottoa terveyskeskukseen viimeiseen asti, toivoin ja rukoilin raskauden menevän kesken ihan itsestään. Niin ei käynyt.

Varasin ajan omalääkärille. Omalääkärin vastaanotolla purskahdin itkuun kertoessani, että minut oli raiskattu ja että minä olin raskaana. Sanoin, että haluaisin raskaudenkeskeytyksen. Omalääkäri keskeytti puheeni, sanoi, että ”omaantuntooni vedoten minun on ohjattava sinut toiselle lääkärille” ja poistui huoneesta. Sinne minä jäin juuri yhden painajaismaisimman tilanteeni ääneen sanottuani, yksin. Lääkäri jätti oven auki. Kuulin selvästi, miten hän koputti viereisen huoneen oveen ja sanoi: ”Tarvittaisiin yksi keskeytyslähete, otatko sä vai laitanko jollekin muulle?” Minua nolotti niin lähteä viereiseen huoneeseen täyden odotusaulan tuijottaessa. Toinen lääkäri oli pahoillaan siitä, että kollegansa oli ollut hieman yksniittinen sanomisissaan. Minusta tuntui muutenkin, että olin syyllinen minulle tapahtuneeseen ja omalääkärin kohtelu vain vahvisti sitä. Vuosiksi.

Terveyskeskuslääkäri ohjasi neuvolaan. Neuvolassa terveydenhoitaja hoiti kontaktin naistentautien poliklinikalle, antoi minulle ajan ja toivotti kaikkea hyvää. 

Naistentautien poliklinikalla minut otti vastaan kätilö. Kätilö, joka luettuaan lähetteet sanoi, että ei voi olla hoitamassa minua ”omaantuntoonsa vedoten”, koska keskeytyksen syyksi oli laitettu ”sosiaaliset syyt” ja hävisi huoneesta. Toinen kätilö oli mukava, inhimillinen. Itkin lähes hysteerisesti ja kyselin, miksi minua syytetään. Miksi minua kohdellaan niin jäätävästi, kuin kakkosluokan kansalaista. Toki varmasti monen kätilön (ja lääkärin) mielestä olinkin, kun kerran olin reilu parikymppinen opiskelija, pamahtanut paksuksi ja nyt hakemassa ulospääsyä tilanteesta. Lähetteeseen ei kirjattu mitään raiskauksesta. Neuvolasta ei sanottu poliklinikalle mitään raiskauksesta. Ensimmäinen kätilö ei edes vaivautunut kysymään mitään, vaikka vollotin silmät punaisina tutkimushuoneen tuolissa. Kukaan ei sanonut olevansa pahoillaan. Kukaan ei kysynyt, tarvitsenko henkistä apua. Tukea. Mitään.

Raskaudenkeskeytys tehtiin lääkkeellisesti osastolla. Minut laitettiin huoneeseen, jossa oli suunnilleen ikäiseni tyttö. Kätilö, joka saatteli minut paikalleni teki selväksi, että voisin soittaa soittokelloa vasta sitten, kun olisin valmis ja lähdössä sairaalasta kotiin. ”Ehditpähän tässä näinä tunteina miettiä, millaisen tulevaisuuden sinä olet itsellesi valinnut.” Sanoissa on niin valtava voima. Väärässä hetkessä sanotut väärät sanat syöpyvät sieluun kuin polttokirjaimet – niitä ei meinaa saada sieltä irti millään. Siellä minä olin. Hylättynä. Yksin. Synnytin lapseni käsiini. Minä, ammattihenkilöstön mielestä vastuuni pakoilija. Kevytkenkäinen.

Minä väitän, että tässä maassa on muitakin seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka ovat joutuneet läpikäymään väkivaltatrauman lisäksi myös raskaudenkeskeytyksen. Kaikkien meidän, heidän oikeusturvansa tähden olisi niin tärkeää, ettei kukaan joutuisi käännytetyksi pois terveysaseman tai sairaalan ovelta vain siksi, että toimenpide sotii vastoin terveydenhuollon ammattihenkilöstön omaa henkilökohtaista vakaumusta vastaan. Naisella pitää olla oikeus saada apua, tukea ja tarvitsemaansa neuvontaa, hoitoa ja toimenpiteitä riippumatta terveydenhuollon ammattihenkilöstön vakaumuksesta.

Minä en allekirjoita tuota kansalaisaloitetta. En. En halua, että yksikään nainen joutuu kohdelluksi niin kuin minä jouduin. Ei kukaan ansaitse sitä.