toivoa ei saa viedä

”Ihmiseltä ei saa viedä toivoa!”, minä huusin kyyneleet silmissä.

Hetkeä aikaisemmin setä osastonlääkäri oli aloittanut hoitoneuvottelun sanomalla, että ”siirretään ne lapsettomuushoidot ensi vuoteen”.

Siis hoidot, joiden pitäisi mahdollisesti alkaa tämän kuun lopulla ja ehkä joulukuussa olisi alkionsiirto.

Faktat. Nukun paremmin. Voin paremmin. Ahdistus alkaa olla selätetty. Masennus myös. 

Lääkärin faktat. ”Et sä voi perustaa elämääsi toivon varaan. Pitää olla kestävämmät rakenteet.”

??????????????????????????????

Jos ihmiseltä viedään toivo, niin mitä jää jäljelle? Jos ei ole toivoa, niin mitä syytä kenelläkään on parantua? Miksi hoidetaan ainuttakaan sairautta? Miksi kerta toisensa jälkeen ihmiset suostuvat lapsettomuushoitoihin, jos EI OLE TOIVOA?

Eikö TOIVO ole se, joka saa jaksamaan – päivästä toiseen? Toivomaan, että voisi olla paremmin. Että jostain olisi hyötyä. Että jaksaisi. Pystyisi. Eläisi.

Meinasin pyytää setä lääkäriä lukemaan oman ammattinimikkeeni, mutta en itkultani saanut sitä tehtyä. 

Hän katsoi pitkään työhuoneensa ikkunasta ulos ja sanoi: ”Ihmiseltä ei saa viedä toivoa. Ehkä se on niin. Ei minulla voi olla valtaa päättää teidän hoitokuvioistanne.”

Tuo tilanne pyöri mielessä viikonlopun. Palaan siihen yhä uudelleen.

Ilman toivoa tästä ei tulisi yhtään mitään.

On pakko uskoa, että hoidoista voi olla apua. Toivoa ihmettä.

Ja se kestävämpi perusta – eikö se ole parisuhde? Perhe? Ystävät? Se, ettei roiku elämässä kiinni yksin, vaan tuettuna sosiaalisella turvaverkolla. Ihmisillä, jotka minun kanssani jaksavat toivoa.

Surrakin välillä, mutta ennen kaikkea toivoa.