tyhjyys talossa, sisällä, sielussa (ja kirsikkaöverit)

Minä olen paiskonut rippikouluoppaita pitkin seiniä samalla kun olen yrittänyt valmistella oppitunteja uskosta ja rukouksesta ja kaikesta muusta olennaisesta. Henkilökohtaisesti kapinoin jokseenkin voimallisesti tällä hetkellä sekä taivaallista työnantajaani että opetettavia aiheita vastaan. Onneksi tässä on muutama päivä aikaa kasailla itseään.

Voi kikkare. Kikkareen kikkare. 

*huokaus*

Valvoin koko viime yön. Makasin selälläni sängyssä, tuijotin kattoa ja silitin Miehen kylkeä. Itkin useampaan otteeseen, kiroilin useammin kuin kahdesti ja ramppasin vessassa katsomassa, joko vuotaa.

Ei vuoda vielä. Kauhulla ajattelen ylihuomenna alkavaa riparia ja sitä, että mitäs jos se alkaa siellä vuotaa? Alkeellisissa leirikeskusolosuhteissa, yhteisvessoissa ja -suihkuissa. 

Olen ollut liikuttunut ihmisten tavasta suhtautua tähän. Vielä kertaakaan ei ole rummutettu sitä, että seuraavalla kerralla sitten tai että nyt kannattaisi sitten hankkia se koiranpentu, niin olisi joku jota helliä tai ottaisitteko meidän muksut hoitoon viikonlopuksi, niin vauva-haaveet kyllä karisisivat.. (kommentteja edellisen keskenmenon jälkeen)

Olen ollut väsynyt. Köllinyt sohvalla, nuuhkinut kukkia. Neilikoita, freesioita, päivänkakkaroita, leinikeitä, sinikelloja, hiirenvirnoja. Olen täyttänyt joka ikisen maljakon värikkäillä kukkasilla, vaihtanut värikkäät kynttilät kynttilävaaseihin. Kiskonut kirsikoita ja mansikoita övereiksi asti. Imenyt itseeni kauneutta. Auringonvaloa. Linnunlaulua. Minusta tuntuu, että olen ihan tyhjä. Luottamuksesta, uskosta (varsinkin uskosta), toivosta ja ilosta. Minä haluaisin haalia tänne meille kaikki Rakkaat, Pienet ja Isot, omat ja lainatut. Halia, pitää sylissä, suukottaa, silittää. Helliä ja leikkiä. Imeä itseeni rakkautta ja rakastaa eteenpäin. 

Tästä tuli erilainen juhannus. 

Kuitenkin – sydänlämpimiä keskikesän toivotuksia, aurinkoa, onnea ja iloa kaikkiin muihin koteihin.

<3