uni

Unessa minulla oli perhe. Sellainen, missä kaikki kesken menneet olivat elossa. Ihania, pellavapäisiä pieniä. Vanhin jo vahvasti murkku, pienin parin vuoden ikäinen. Unessa minulla oli ruuhkavuodet. Oli talo täynnä kesäkenkiä, sohvan nurkkaan heitettyjä vaatteita, keittiön pöydällä puoliksi nakerrettu ruisleipä ja tiskiallas kukkuroillaan likaisia astioita. Oli talo täynnä kesken olevia leikkejä, naurua, riemun kiljaisuja pihamaalta. Sisään kannettuja kukkakimppuja, jotka olivat pienissä kämmenissä läpsähtäneet ja pihalle rakennettuja esteratoja, puumajoja, etanaparkkeja. 

Unessa minulla oli kädet täynnä. Pesemistä, pyllyn pyyhkimistä. Pyykkiä, siivoamista. Korvat tukossa hälinästä. Minulla oli kädet täynnä sylissä pitämistä. Halaamista. Hellimistä. Ei hetken rauhaa, vähän väliä jollain oli jotain asiaa. Vähän väliä joku kiipesi syliin. Kietoi ympärille pienet kädet, vähän isommat kädet. Minulla oli aikaa jokaiselle. Jokaisen kysymyksille, ihmettelyille. Kolahtaneille polville ja takussa oleville kikkuroille. 

Unessa minulla oli perhe. Unessa minä olin äiti. En väsynyt kuulemaan lasten huutaessa kerta toisensa jälkeen ”äiti”. Se tuntui taivaslaululle, kuin kirkkaalle lähdevedelle mustassa sielussa. 

Uni päättyi. Yksi kerrallaan lähtivät ovesta ulos, ensin halasivat ja suukottivat. Sanoivat, että täytyy mennä – on niin paljon löydettävää ja elettävää. Pieninkin juoksi paljasvarpain muiden perässä valkoinen mekko päällään ulos, niitylle, niityn läpi rantaan.

Heräsin siihen, että tyyny oli märkä. Kaipauksen kyynelistä.

Unessa olin äiti. Ja onnellisin ikinä.

En tiedä, miten päin olisin tämän valveillaoloahdistuksen kanssa.