uusi kamuni opamox (tosin vaan lyhytikäinen kamu, i hope)

Torstaina sain itseni setä T:n vastaanotolle. Pillitin, vollotin, enkä nyt onnistunut kovin uskottavaa kuvaa antamaan henkisestä hyvinvoinnistani. Pahoinvoinnista kyllä, täyslaidallisen. Jos jostain olen iloinen, niin siitä, että terapeuttini tuntee minut jo niin hyvin, että osaa arvioida romahduksen lähestymisen minua paremmin. Siitäpä syystä kävelin setä T:n luota takaisin odotushuoneeseen ja hetken kuluttua tapasin täti Lääkärin. 

Lääkärin tapaaminen oli jotenkin surkuhupaisaa, emme päässeet ihan samalle aaltopituudelle.

”Niin siis kun sä et nuku niin se ahdistaa sua?”

”Ei, kun mua ahdistaa niin paljon, että en saa nukuttua.”

”Niin siis sun unettomuus aiheuttaa ahdistusta ja tuskaista oloa.”

”Ei, kun mun ahdistus kilahtaa välillä niin huimiin fääreihin eikä aina lievity, en nukahda ja herään painajaisin ja siihen, että ahdistaa.”
”Niin siis ongelmahan tässä on se sun unettomuus..?”

Voi kuinka olisin kaivannut setä T:n tulkiksi! Minä en selkeästi puhu lääkäriä. Eikä lääkäri puhu potilasta. 

Lopputulema: sairaslomaa (jolle jäämistä vielä on pakko miettiä, sillä ensi viikolla olen vastuussa sangen suuresta ammattitapahtumasta ja luennoin siellä) ja resepti Opamoxia. Opamoxin määrääminen olikin sitten farssi sinänsä. Käytiin läpi kaikki mahdollinen olemassa oleva lääkerepertuaari, josta osaa olen jo aiemmin unettomuuteen ja traumaperäisen stressihäiriön akuuttivaiheissa kokeillut ja muuttunut äärimmäisen lääkevastaiseksi (koska suurin osa laskee jo muutenkin olemattoman verenpaineeni pohjalukemiin ja saa minut sananmukaisesti konttaamaan lattialla ja kävelemään pitkin seiniä, kun en pysy pystyssä). 

”Mutta onhan meillä OPAMOX!”, huutaa täti Lääkäri ja meinaa pudota innostuksissaan tuolilta.

”No mutta kun en mä tiedä, haluaisinko mä sitä kokeilla, kun ne lapsettomuuspolilla on niin äärilääkevastaisia”, yritän.

”Mutta gynekologitkin määräävät Opamoxia”, riemastuu täti Lääkäri ja jatkaa: ”ja jos joku gynekologi voi määrätä raskaana olevalle naiselle tätä, niin kyllä minä psykiatrina voin määrätä tätä raskautta suunnittelevalle naiselle.”

End of discussion.

Poistun resepti kassissa ja kurvaan apteekin kautta kotiin.

Miten se toimii? Välillä ahdistus kilahtaa niin kupoliin, että lamaannun ja vollotan ja ulisen. Sitten Mies ystävällisesti muistuttaa pillereiden olemassaolosta. Ehkä ne leikkaavat sen suurimman ahdistuspiikin pois, unta ne nyt jonkin verran tukevat enemmän. Olin viikonloppuna jopa viettämässä siskoni polttareita ja siellä pillitin vaan kolmesti, kun keskivertopillitysfrekvenssi on kymmenen per päivä. 

Vaikka ne nyt näyttäisivät jotenkin oloa helpottavan, niin niiden ottaminen on erittäin vastenmielistä. Vähän niin kuin kylään tulisi sellainen kaveri, jota ei ihan oikeasti voi sietää, mutta jota nyt jotenkin pitää vaan yrittää kestää. Toivottavasti tämä kaveruus on äärimmäisen lyhytikäinen.

Mutta siis. Elossa ollaan. Ja ihan maanantain kunniaksi tapaan tänään molemmat, sekä setä T:n että täti L:n. Voi riemu.