vähitellen vapaaksi
Tänään Setä Psykologin luona tapahtui jotain, mitä ei kertaakaan vielä aikaisemmin. Emdr-työskentelyn aikana sanoin ääneen: ”En minä olisi päässyt pakoon.”
Sen sanominen tuntui yhtä aikaa äärettömän vapauttavalta ja äärettömän kipeältä.
Yhdellä elämäni mustimmista hetkistä minusta tuntui, että kiepun. Koko huone tuntui kieppuvan. Olen vuosia miettinyt, mistä se tunne tulee. Se on ollut vahva tunne. Niin vahva, että vatsaa vääntää. Ja nyt, pala palalta kertomus alkaa valmistua. Minusta tuntuu, että minä kiepuin, koska minun jalkani eivät ole ottaneet maahan. Minut on heitetty niin valtavalla voimalla maasta sängylle, että kaikki on kieppunut. Ja aina siitä yöstä asti minä olen soimannut itseäni siitä, että en juossut karkuun. Lähtenyt pakoon. Miten olisin voinut, jos edes jalkani eivät ottaneet lattiaan? Olen ollut itselleni vihainen siitä, että en kierinyt altaan karkuun. Tai tapellut vastaan enemmän. Miten olisin voinut paeta, jos vastassani oli useita kymmeniä senttejä ja kiloja kookkaampi mies?
En olisi voinut arvata, että kohtaamisemme päättyy väkivaltaan. En olisi voinut arvata, että en pääse lukitusta asunnosta ulos. Että en pääse pakoon. En olisi voinut puolustautua hyökkääjää kohtaan yhtään tämän enempää. Se, mitä minulle tapahtui, on väärin.
Minä luulin, että kuolen. Kun hänen kätensä oli kurkullani, suullani ja nenäni päällä.. ja kun hän huusi tappavansa, minä luulin, että kuolen. Suljin silmäni. Minusta tuntui, että räjähdän kappaleiksi. Itketti. Siinä vaiheessa ei enää kipu vaan ajatus siitä, että en näkisi veljentyttöjeni kasvavan enkä pääsisi kummilapseni ristiäisiin. En saisi koskaan enää heitä syliin. En voisi halata siskoani. En soittaa veljelleni. Elämä jatkuisi, mutta ilman minua.
Tuli hiljaista. Avasin silmät. Olin elossa, vaikka toivoin olevani kuollut.
Olen pudonnut pohjattomaan ahdistukseen ja dissosiaatiomonttuihin lukemattomia kertoja. Olen vastuuttanut itseäni jostain, mistä minun ei tarvitse. Olen vihannut itseäni siitä, että en paennut. Vaikka koko aika minun olisi pitänytkin rakastaa itseäni. Kiittää tätä kehoa siitä, että se suojeli minua. Piti minut elossa.
Kertaakaan tämän vuosia kestäneen terapian aikana ei ole tullut mieleenkään, että en olisi voinut tehdä mitään. Muuttaa mitään.
Kotiin ajaessa olo oli keveämpi kuin vuosiin. Pysähdyin läheisen järven rantaan. Radiossa soi Johanna Kurkelan Sun särkyä anna mä en. Katsoin itseäni taustapeilistä. Sanoin ääneen: ”Rohkea nainen. Sinä olet elossa. Sinä selviät tästä!” Kyyneleet tulvahtivat silmiin.
Minä selviän tästä. Vähitellen tulen vapaammaksi.