valitsen toivon

Kipupäivä. Kaksinkerroin sohvalla, kroppa täynnä särkylääkkeitä.

Ollaan itketty ja puhuttu. Mies tuumasi: ”Ajattele, miten hienoa, että raskaus kuitenkin alkoi. Se oli hyvä merkki.”

No niin oli. Olisi voinut olla puhdas nega alusta asti. Jotain kuitenkin tapahtui. Jotain. Vaikka se ei kestänytkään.

”Syksyllä mennään uudelleen, kyllä me selvitään.”

Minä en selviäisi ilman Miestä. Hänen optimismiaan. Luottamustaan. Toivoaan.

Syksyllä uudelleen. Ei anneta periksi. Me toivotaan Pientä niin kovin. Hoidot pelottavat, mutta selvittiin me tästä kierroksestakin lopulta. Miksei seuraavasta?

Tämä päivä on vielä lupa kölliä ja pillittää. Kerätä voimia. Nousta uudelleen.

Elämä kantaa, sanotaan. Sen on pakko kantaa.