väsytystaistelu vai mahdollisen lapsen etu?

No niin. Pitäisi se jo tietää, että pessimisti ei pety. 

Tänään soitin lapsettomuuspolille, tarkoituksena oli kysellä hoitojen jatkumista. 

Iltapäivällä sieltä soitti lääkäri.

Lääkäri: ”Niin kun nyt tässä olisi hyvä katsella ja antaa tilanteen rauhoittua ja..”

Minä: ”Meille sanottiin, että hoitoja voidaan jatkaa alkuvuodesta. Ei ensin voi sanoa toista ja sitten perua sanomisiaan..”

Lääkäri: ”Niin kun nyt tässä…”

Siis voi taivas!

Kysyin suoraan, mitä tilanteen rauhoittuminen tarkoittaa. Loppuvuotta. Siis ENSI VUONNA! 

Siis miten voi olla näin farssi tämä kuvio?????

En kertakaikkiaan tajua. En. En millään.

Minun biologinen kelloni hakkaa ihan koko ajan. 

Lapsettomuusklinikalla 40 vuotta on hoitojen yläikäraja. 

Sitä olen jo itkenyt, että mahdollisen lapsen mahdollinen sisarus jää tähän hoitotahtiin (siis hoidoissa vuodesta 2011 lähtien!!!) toteutumatta, mutta nyt ihan oikeasti pelottaa, että sen mahdollisenkin lapsen saaminen jää toteutumatta.

En ymmärrä, miten monta kertaa lapsettomuuspoliklinikan henkilökunta kuvittelee ihmisen kestävän maton kiskaisemista jalkojen alta. Minun kiintiöni alkaa olla täysi, mutta sitähän ei saa ääneen sanoa, kun arvioidaan tätä pettymyksensietokykyä, perkele. Ymmärrän sen, että lahjasoluhoidoissa mennään protokollasta toiseen ja lapsen etu on tärkein, mutta missä vaiheessa puolustetaan vanhemmiksi haluavien etuja? Miksi ei ole olemassa mitään rajaa sille, minkä verran minun, meidän seksuaalisuuttamme, parisuhdettamme, sukupuolielimiämme, perhesuhteitamme, työkuvioitamme, harrastustoimintaa ja ruokailutottumuksia voi penkoa yhä uusien ja uusien ihmisten toimesta? Miksi mikään ei ole yksityistä, intiimiä?

Välillä tuntuu siltä, että kyse ei ole enää lapsen edusta, vaan puhtaasti lapsettomuuspoliklinikan omasta edusta olla hoitamatta ja siltä, että käynnissä on loputon väsytystaistelu, joka lakkaa vasta sitten, kun jompi kumpi puoliskoista pimahtaa. Ja mitään pimahtamiseen tai väsymiseen viittaavaahan ei voi missään nimessä missään sanoa, ei pahaa oloa, ei ahdistusta, ei sitä, että vituttaa – siitähän saadaan taas yksi syy lisää olla jatkamatta hoitoja.

Mitään muuta en tässä maailman ajassa toivo kuin sitä, että saisimme olla äiti ja isä.

Miksi pirussa sen pitää olla niin äärettömän vaikeaa? Kuinka paljon pitää kestää? Kuka kertoisi sen?