vauvauutisia joka tuutista

”Meille tulee isäinpäivän pakettina pieni kolmonen.”

”Meille tulee lahjoista parhain, pikkukakkonen lokakuussa.”

”Meidän perhe kasvaa kertaheitolla. Masuasukkeja onkin kaksi!”

”Ei se ole grillimakkara, vaan Muksis, joka sitä mahaa kasvattaa. Jouluvauvaa pukkaa.”

Neljä vauvauutista viikossa. NELJÄ. (tai siis viisi)  Ihanaa! Ihmettä! Uskomattomia uutisia. Osa pitkän odotuksen jälkeen, osa perheisiin, joissa

toisen raskauden ei pitänyt olla mahdollista. On selvitty myoomista, melanoomasta, bulimiasta ja avioerosta.

 

Jokaiseen viestiin tai puheluun olen vastannut ilolla. Olen hymyillyt yhdessä uutisen kertojien kanssa, hämmästellyt ja kummastellut. 

Olen tiennyt, kuinka toivottuja JOKAINEN noista uusista on ollut. Ja on. Kaivattuja, toivottuja, haluttuja.

 

Ja jokaisen puhelun jälkeen minua itkettää. Itkettää se, että minä en odota lasta. Vielä. Minä odotan iltayhdeksää ja kahta piikkiä.

Minä odotan huomista ultraa, jossa selviää, onko kyseessä hyperstimulaatio vai ihan normaalisti etenevä hoitokaava.

Minä odotan seuraavia ultria, uusia piikkejä, piikki toisensa perään. 

 

Minäkin haluaisin soittaa ystävilleni ja ilmoittaa, että ”meidän haaveestamme tulee totta. Meidän pieneen perheeseen on tulossa uusi jäsen. Kauan kaivattu, kivulla odotettu. Jo ennalta äärisuuresti rakastettu.”