virvon varvon pelkoja pois

Perjantai oli jännittävä päivä. Koko päiväkoti lähti liikkeelle keltaisissa huomioliiveissään. Jonon ensimmäisellä oli käsissään iso kimppu virpomavitsoja. Kanssaihmisten hymyt ja autoilijoiden vilkutukset tuntuivat lapsista (ja aikuisista) mukavilta. Autoilijat antoivat hienosti tietä vaappuvalle joukkiollemme. Matkalla lauloimme tipulauluja.

Kävelyretkemme päämäärä oli läheinen palvelutalo. Olimme menossa virpomaan ja laulamaan pääsiäis(tipu)lauluja. Jännitys tuulikaapissa oli käsin kosketeltava. Opekin jännitti. Mutta turhaan! Palvelutalon asukkaat olivat valmistautuneet vierailuumme. Lapsia kohdeltiin arvovieraina. Toivoteltiin hyvää huomenta ja ihasteltiin lasten askartelemia oksia. Laulut menivät HIENOSTI ja saimme raikuvat aplodit. Laulujen jälkeen virvoimme koko palvelutalon väen ja jokainen asukas sai lapselta virpomavitsan. Lapset puolestaan saivat kettukarkkeja. Oli ihana katsella lasten ja ikäihmisten keskustelua, kuulumisten vaihtoa ja höpöttelyä. Hymyt lentelivät. Iloisina vilkutettiin heipat ja luvattiin toukokuussa tulla uudelleen laulamaan kevätlauluja. Miten tärkeitä ovatkaan yli sukupolvien tapahtuvat kohtaamiset!

Matkalla päiväkodille eskari tarttui kädestäni kiinni.

”Oli ihan tositosi kiva vierailu!”, hän sanoi.

”No niin munkin mielestä”, minä sanoin ja kysyin, mikä erityisesti oli kivaa.

”Että aattele – sitten kun mäkin oon vanha pappa, niin mäkin voin asua tuolla. Ja joku virpoo mulle. Eikä tarvii yhtään pelätä, että miten pärjää.” Ja sitten hän kirmasi kiipeilytelineelle leveästi hymyillen.

Ei tarvii pelätä. Joskus virpomisvierailulla voi olla jopa tulevaisuudenpelkoja lieventävä vaikutus.