vuosi elämästäni
Vuosi sitten olin samalla osastolla. Samassa huoneessa. Vitosen kakkonen.
Olen virkannut peittoa. Jokaisen ruudun kohdalla miettinyt, mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut. Mitä ollaan käyty läpi. Muun muassa tätä:
- lapsettomuushoidot keskeytettiin viime syksynä unettomuuden takia
- paras joululahja minulle olivat 12-tuntiset lääkevapaat yöunet
- en saanut viime vuonna ainuttakaan joulukorttia postiin
- olin syksyllä pitkällä sairaslomalla
- tammikuussa vietettiin rakkaan pappani 90-vuotisjuhlia ja voi miten IHANAA oli saada juhlia omaa rakasta pappaa
- keväällä alettiin suunnitella ivf-hoitoa, joka toukokuussa vaihtui icsi:in
- selvisin kevään leireistä, retkistä ja työhaasteista
- sisko kertoi menevänsä syksyllä naimisiin
- äiti jäi eläkkeelle
- palasin sisäilmavapaaseen työtilaan, ei enää anafylaktisia reaktioita – hurraa!
- nautin sisarusten tirpukoiden lukuisista yökyläilyistä ja päiväkyläilyistä ja retkistä
- löysin ryhmäliikunnan ilon (ja lattarit!)
- valmistuin kolmannen kerran ammattikorkeakoulusta
- toukokuussa alkoivat hormonipiikit ja kesäkuussa oli icsi
- kesäkuussa tehty alkionsiirto tuli kesken päivää ennen rippileirille lähtöä
- (rippileiri oli silti yksi elämäni parhaista leireistä)
- juhannusta vietettiin kaksin
- sain virallisesti omaishoitajan statuksen
- olen iloinnut anopin hiljaisesta avusta; hän on ilmestynyt pesemään ikkunoita ja nyt täällä ollessa oli siivonnut keittiön sekä pessyt hellan. Voi Rakas Nainen!
- olen unohtanut kummilasten synttärit tai en ole unohtanut, mutta en ole muistanut ja se kalvaa sydäntä, ovat niin perinjuurin rakkaita kuitenkin
- olen iloinnut useasta raskausuutisesta
- selvisin hengissä sukuhäistä ja iloitsin aidosti serkkuni onnesta
- selvisin hengissä automatkasta omien vanhempieni kanssa (Se on aina kokemus, jota ei voi selittää. Se vaan pitää kokea.)
- sain olla järjestelemässä siskoni häitä ja polttareita
- elokuussa aloitettiin toinen icsi-hoito, joka lopetettiin yllättäen Miehen vähäisen testosteronitason vuoksi (Olisi tullut tyttöjä..)
- sain olla järjestämässä suurta oman alani tapahtumaa
- pidin elämäni ensimmäisen ISON luennon SUURELLE innostuneelle joukolle (ja sain hyvää palautetta)
- pillitin onnesta siskoni häissä
- menetin yöunet, ahdistuin enkä vakuuttanut ketään hoitohenkilökuntaan kuuluvaa
- pääsin osastohoitoon
- olen hämmästyneenä edelleen naimisissa rakastamani Miehen kanssa, joka on luvannut kulkea tämän matkan minun kanssani
Tänään täällä osastolla pidettiin hoitoneuvottelu. Setä Lääkäri, minä ja varahoitaja. Setä Lääkäri tuumasi, että paljosta on selvitty. Ihan kaikesta. Muistutti Niistä (traumamuistoista) ja oli sitä mieltä, että eteenpäin on menty. Että Niistä huolimatta olen jaksanut. Että Niistä huolimatta olen jaksanut muodostaa parisuhteen. Käydä töissä. Opiskella kolmannen ammatin. Katsoi myös vuotta taaksepäin. Löysi sieltä monta kuormittavaa asiaa. Kipeää asiaa. Ei kuulemma ihme, ettei pää kestä. ”Kenenkään pään ei tarvitse kestää määräänsä enempää surua ja murhetta”, hän sanoi ja se tuntui äärimmäisen lohdulliselta.
Niin että täällä minä nyt otan rennosti. Virkkaan peittoa. Köllin sohvalla. Syön tätien tekemää ruokaa. Ja ajan päivittäin kotiin, ihan vaan hakemaan halin. Sillä ilman halia en pärjää. Halissa on elämän voima.
Ja Torey ja Hannushka, kyllä minä ne haasteetkin hoidan. Täällä taitaa mennä vielä tovi.
Mutta minä voin paremmin. Vähän paremmin. Olen uskaltanut jo TOIVOA lasta uudelleen. Olen uskaltanut laulaahyräillä sitä laulua, jonka kesällä tein pienelle alkiolleni. Olen uskaltanut unelmoida.
<3