vuosipäiväsöpöstelyä

Mies tulee viereen. Halaa lämpimästi. ”Muistatko sä, mikä päivä eilen oli?” ööö.. MUISTAN! Meidän suhteen alkamisen vuosipäivä. 

Silloin, kuusi vuotta sitten, oli aivan yhtä aurinkoinen päivä. Vähän enemmän pakkasta. Ajettiin vanhasta navetasta tehtyyn kahvilaan kahville, istuttiin siellä vastatusten ja katsottiin silmiin. Välillä Mies hipaisi kättä sormillaan ja sähkövirta tuntui menevän läpi kehostani jokaisella kosketuksella. Sieltä jatkettiin kauniille levähdyspaikalle, järvi kummallakin puolella. Mies veti syliin. Rutisti. Sipaisi hiuksia kasvoilta. Suuteli ensimmäisen kerran. Ja minusta tuntui, että pakahdun. Kaikesta ihanasta. Onnesta. Rakkaudesta. Siinä, kevätauringon kutitellessa ja maailman lämpimimmässä sylissä, siinä minä tiesin, että siihen kuulun.

Eilen illalla sain olla sylissä. Kainalossa. Keho kietoutuneena kehoon. Ne hetket ovat kauniita. Niissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi vaikeuksista tai elämän mustuudesta. Siinä ollessa, niin lähellä toisen kehoa ja sielua, on uskomattoman turvallista olla. Hyvä olla. Kuiskasin korvaan: ”Kiitos, että saan olla tässä.”

(Ja pitkään iltaan jatkunut poskien puna kertoi myös kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta.)