Kun järkipuhe ei auta

Elokuun 11. vuonna 2003 aloitin yläasteen. Olennaista päivässä oli se, että yksi leirillä tavattu ihastus sanoi moi. 

Edeltävänä kesänä olin uinut melkein joka päivä, yökyläillyt naapurissa, järjestänyt kotikadun markkinat (voittoa 5,6€!), matkaillut asuntovaunulla perheen kanssa ja käynyt Lintsillä. Lapsenvahti (jota piruksi kutsuin) oli ottanut päähän. Olin päässyt veneilemään sekä saanut ensimmäiset tanssikenkäni ja ahminut hurjalla tahdilla Sweet Valley High -kirjoja. Ja ruokaa. Riitoja oli riidelty ja sovittu niin vanhempien, sisarusten kuin kaverienkin kanssa. Olin käyttänyt tamponia ekaa kertaa ja ihastunut ainakin viiteen eri tyyppiin. 

Samaisena kesänä hankin ihkaensimmäisen Demi-kalenterini, ja siitä alkoi päivittäinen kirjallinen vuodatus, jota kesti vuosia. 

Nyt, 15 vuotta myöhemmin, poden tietysti identiteettikriisiä. Muistelen lämmöllä teini-ikäistä minää, joka näyttäytyy mielessäni rohkeana ja pikkuisen rämäpäisenä, aktiivisena ja värikkäänä. Toki myös ärsyttävänä, mutta ainakin näkyvänä. Omaan kiinnostavuuteensa uskovana ja valloittavan itsekeskeisenä. Epätasapainoisena eli ei-tylsänä. 15 vuotta vanhempi minä tuntuu kaiken tämän vastakohdalta. 

Siispä arkistot auki ja teinipäiväkirjojen kimppuun! Millainen luulin olevani, millainen ehkä olin, millaiseksi tulin, ja millainen voisin olla? Mikä on muuttunut, mistä tunnistan itseni yhä? Miten elämä meni ja arki taittui tunnekuohujen ja rivakkaa tahtia vaihtuvien ihastusten virrassa? Miltä tuntuu nyt? 

Jälkipuhe alkaa siitä, kun tullaan päätökseen. Itse koen, että alan olla rajalla nuoruuden ja aikuisuuden välissä, kuten ne ymmärrän nyt. Hirvittää! Tahdon tietää, missä ja minne olen menossa, mutta on aloitettava siitä, mistä olen tulossa. Kutsun sinut mukaan! 

Luvassa on syväluotaavaa pintaliitoa, kevyttä rypemistä ja räkää poskilla. Toivottavasti se on hauskaa myös muista kuin minusta! Tässä ensimmäinen näyte päiväkirjamerkintöjeni laadusta: 

Että semmosta. Tervetuloa! 

PS. Ihastuksia mainittu tähän mennessä: 5.