Epätoivoiset ajat – epätoivoiset teot?
Harrastin lapsena kilpatanssia. Olin innoissani siitä. Tykkäsin kurinalaisista tekniikkaharjoituksista ja sain hurjat kiksit, kun opin jonkun pitkän ja vaikealta tuntuneen askelkuvion. Vakiot ja lattarit sykähdytti tasavahvasti, vaikka pientä kausivaihtelua ilmenikin. Sain ekat oikeat kilpatanssikenkäni vuoden 2003 kesällä, ne oli mustat ja niiden vuoksi matkattiin kauas kotoa. Halusin kehittyä ja päästä eteenpäin.
Oli vain yksi ongelma: minulla ei ollut paria. Olin saavuttanut pisteen, josta ei oikein enää voinut edetä ilman kavaljeeria. Harjoitusryhmämme muutamat pojat oli jo buukattu muille tytöille, enkä todellakaan ollut ainoa, jolta pari puuttui. Poikapula vaivasi seuraamme muutenkin, joten muista ryhmistä ei oikein ollut apua. Pari piti löytää itse.
En muista mistä kaikkialta etsin. Todennäköisesti kyselin tutuilta pojilta, josko joku innostuisi. No ei innostunut. Tilanne näytti epätoivoiselta.
Olen aika varma, että se oli äitini, joka ehdotti ilmoituksen laittamista koulun ilmoitustaululle. Ideahan oli äärimmäisen nolo ja kiusallinen, mutta koska muut konstit oli käytetty, päätin kokeilla vielä viimeistä oljenkortta (”Voinpahan sanoa yrittäneeni!”). Rustasin informatiivisen hakuilmoituksen ja jätin puhelinnumeroni irti repäistäviin paperinpalasiin. Tiesin hävetä asiaani jo ennakkoon, joten jätin ilmoituksen nimettömäksi.
Rohkeutta piti kerätä jonkin aikaa, ennen kuin uskalsin laittaa kätyrini asialle: kaverit kävivät viemässä lapun ilmoitustaululle käsityötunnin aikana. Sitten vain odottamaan pilasoittoja ja toivomaan, että joku innostuisi oikeasti ja saisin jatkaa rakasta harrastustani.
Laput meni ”ku kuumille kiville” ja pilasoittojahan tuli, joskin vasta seuraavana päivänä. Muistan miten menin välkillä vessaan piiloon, ettei kukaan näkisi kun vastaan puhelimeen. Sitä puhelinta häpesin kyllä myös ihan itsessään: hitonmoinen antennilla varustettu halko, josta opin asentamaan caps lockin pois päältä hävettävän myöhään ehdittyäni tekstailla HUUTAEN ties kuinka kauan ja kuinka monen kivan poitsun kanssa… Oh well…
Ei liene yllätys, etten saanut paria. Ilkkumista kyllä riitti, seurasin hiljaa ja nolona vierestä, kun porukka toisensa perään tungeksi ilmoitustaululla räkättäen ja ulvoen. Seuraavalla viikolla selvisi, että tieto ilmoituksen jättäjästä oli tullut selville: lokerikolla käydessäni käytävällä löhöillyt 8.-luokkalaisten poikien porukka (joka sisälsi pari silloista suurta ihastustani) osasi viittoilla suuntaani irvaillen, että tuo on se ilmoituksen laittaja. Nolotti. Taas.
Mutta tavallaan olen näin jälkikäteen jälleen vähän ylpeä itsestäni. En ole tätäkään kiveä jättänyt kääntämättä, vaikka tiesin tempauksen nolouden. Olin omalla tavallani urhea, vaikka jälleen turvasin hieman selustaani esiintymällä nimettömänä. Elämän suunta olisi kuitenkin voinut muuttua, ei ihan mitätön teko!
Se on kyllä surullista, että rakas harrastus tyssäsi tuolloin parin puutteeseen. Veikkaan, että jokunen muukin ryhmäni tyttö jätti kilpatanssin samasta syystä. Olisin mieluusti voinut tanssia vaikka jonkun heistä kanssa, mutta ei sellaista mahdollisuutta ollut silloin olemassa, ainakaan ääneen lausuttuna. En tiedä, onko vieläkään.
Mitähän Tanssii tähtien kanssa -ohjelma on tehnyt lajille ja sen suosiolle sekä sukupuolijakaumalle? Olisikohan vielä mahdollisuuksia viritellä korot jalkaan ja pinkoa parketille partnerin kanssa? Löytyisikö sama tanssin taika jostain muualta?
PS. Ihastuksia mainittu tähän mennessä: 11.