Odotinkin koska se tulee, ensimmäinen kirjallinen aie laihduttamisesta. Ei siinä kauaa mennyt. 

Koskahan laihdutus- ja herkkulakkopuhe oikeasti tuli ensi kerran elämääni? Sitä eivät nämä päiväkirjat tietenkään kerro, sillä jo ala-asteella sain jossain vaiheessa tietää olevani painokäyrän yläpäässä ja liian iso ikäisiini nähden. Muistan miten naapurin setä joskus kommentoi, että minussa olisi ainesta kuulantyöntäjäksi. Tiesin kyllä mitä se oikeasti tarkoitti. Ala-asteen kevätjuhliin valitsin pitkiä hameita, jotteivät paksut pohkeeni näkyisi. Niille oli naureskeltu (hyväntahtoisesti toki) jo silloin, kun ihanat pitsisukat eivät vauvana mahtuneet jalkaani. Äiti kyllä yritti tarjota paksuille pohkeilleni positiivisia merkityksiä – ne olivat vahvat ja muodokkaat – mutta voi miten pitkään siinä meni, ennen kuin pystyin itse siihen uskomaan. Toki kropastani löytyi myös monia muita häpeämisen aiheita, mutta niitä tuskin on tarpeen kertoa. Veikkaan, että päiväkirjani tulevat tarjoamaan pitkän listan asioita, joita halusin itsessäni muuttaa.

Käytännössä laihdutusajatukseni kohdistuivat syömisen rajoittamiseen ja liikunnan lisäämiseen. Siitähän laihduttamisessa on kysymys, kuten olin jo hyvin tuohon 13 vuoden ikään mennessä oppinut. Toki tiesin myös erilaisista laihdutuskuureista: olin kuullut painonvartijoista ja seurannut äidin vissykuureilua kiinnostuneena. En kuitenkaan muista, että koskaan olisin kovin tosissani mitään laihdutuskuuria kokeillut, ja sanottakoon myös, että laihdutusyritykseni ylipäänsä eivät olleet kovin ponnekkaita. Kävelylenkki siellä, toinen täällä. Yksittäisiä kieltäytymisiä iltajätskeistä, siinäpä se. Voi tosin olla, että tämä mielikuvani osoittautuu vielä virheelliseksi. Varmaa on kuitenkin se, että ajatukset laihduttamistarpeista ja ulkonäköni riittämättömyydestä kuuluivat vuosia arkeeni ja veivät ihan liikaa aikaani ja tarmoani. Se surettaa minua nyt. 

Surullinen olen myös siitä, että suhteeni ruokaan ja liikuntaan on värittynyt nimenomaan tämän laihdutuspuheen myötä. Syömisen ja liikunnan ilo on viety minulta varhain, kun molempiin on kytkeytynyt ajatus siitä, etten kelpaa tällaisena. Syöminen on tullut teoksi, jota pitäisi rajoittaa ja hillitä ja kontrolloida, kun se voisi olla iloa ja hyvää oloa tuova asia tai edes neutraali, elossa pitävä rutiini. Syömisen paheellisuudesta on myös kummunnut tapa kapinoida syömällä: katsokaa vaan, minua ei kiinnosta hyväksyttekö te minut vai ette, minä en teidän muotteihinne sulloudu vaan syön syön syön vaan! Söin silti usein myös salaa. Liikunta taas on merkityksentynyt minulle välineeksi hyväksyttävämmän eli hoikemman vartalon tavoittelussa, vaikka se voisi tuoda hyvää oloa ja eloa jo siihen senhetkiseen, liikettä ja hoivaa ansaitsevaan kehoon. Jos olen joskus syönyt salaa, niin salaa on tullut kyllä käytyä myös lenkillä: en ole halunnut suoda arvostelijoilleni sitä iloa, että he olisivat onnistuneet ”motivoimaan” minut liikkeelle eli laihduttamaan.

Tiedän ja ymmärrän nyt, että kapinani on ollut nurinkurista, vaikka tavallaan olen myös hieman ylpeä uhmakkuudestani. Läheisteni sanomat ikävät tai huolimattomat kommentit ulkonäöstäni eivät ole olleet hyväksyttäviä, vaikka niiden tarkoituksena olisikin aidosti ollut auttaa tai ilmaista huolta ja sen myötä välittämistä. Olen tulkinnut tällaisia lihavuuteen liittyviä huolenilmauksia raivokkaan negatiivisesti ja noussut niitä vastaan, vaikka keinot ovatkin lopulta tehneet hallaa lähinnä minulle. Tai okei, ehkä aito välittäjäkin on vähän kärsinyt siitä huolesta, jota on kantanut minun terveydestäni. Olen esittänyt kovaa ja välinpitämätöntä osoittaakseni sen, ettei kellään ole oikeutta arvostella minua. Se, mitä niin kovasti olisin kaivannut, oli ensisijaisesti hyväksyntä ja myötätunto, ja sen jälkeen, luottamuksen synnyttyä, olisin voinut pyytää tukea ja apua niihin huoliin, joita itsekin omasta hyvinvoinnistani ja (ehdottoman ensisijaisesti) ulkoänöstäni kannoin. 

Nyt itkettää. On aika terapeuttista kirjoittaa tätä solmua auki. Voin nyt antaa anteeksi sen, ettei minua kauan sitten osattu auttaa oikein. Voin hyväksyä sen, että minusta on sittenkin aina välitetty, ja minun hyvinvoinnillani on ollut merkitystä läheisilleni, jotka ovat vain ilmaisseet huoltaan huonosti. Olen myös todella onnekas, sillä tajuan nyt saaneeni korjaavan kokemuksen aikuisiällä parisuhteessani, jossa – voi olla että ihan ensimmäistä kertaa – koen itseni täysin hyväksytyksi. Millaisia ihmeitä sellainen voikaan tehdä. 

Mitä sinä ajattelet laihdutuspuheesta? Mikä on hyvinvoinnin perusta? 

Muuten! Jo tätä päiväkirjani ensimmäistä laihdutusaie-merkintää seuraavana päivänä kävin iloisesti Jäätelöautolla. Viikon päästä nautin marjakiisselistä, letuista ja pirtelöstä hyvillä mielin ja hyvässä seurassa. 

PS. Ihastuksia mainittu tähän mennessä: 9.