Eivät sitten sievempää sanaa keksineet – seiskaluokkalaiset kantoivat meillä päin nimeä örsö. Ylempiluokkalaisten harjoittamiin piinausmetodeihin kuului omalle kohdalleni usein osunut laulattaminen. Kuka tahansa saattoi pysäyttää käytävällä ja käskeä laulamaan. Nöyryyttäväähän se oli, mutta toisaalta se oli myös huomiota vanhemmilta oppilailta, millä oli (ainakin joidenkin kohdalla) arvoa. Rutiinin kuului vastentahtoinen pyristely, joka tiedettiin jo ennalta hyödyttömäksi – ylivalta oli laulattajalla. Selviytymisen kannalta oli olennaista selvitä tilanteesta mahdollisimman vähillä sosiaalisilla vaurioilla. 

En tiedä, kuinka laajasti seiskoja kiusattiin örsöyden varjolla, ja miten monin keinoin. Mielikuvani on, ettei asiaa otettu kovin vakavasti, ja piinaa piti vain sietää. Itse siedin sitä hyvin, ja luulen päässeeni helpolla. Olisi ollut pahempaa, jos kukaan ei olisi huomannut minua. 

Örsökaste koitti parin viikon päästä koulun alusta. Sitä pelättiin ennalta ja puitiin kavereiden kanssa. Millaisia seurauksia tulisi, jos jättäisi menemättä? Tietoa siitä, mitä örsökasteessa tapahtuu, ongittiin vanhemmilta opiskelijoilta. Sitä saatiin niukasti. Kun päivä sitten koitti, se tuntui peloistani poiketen varsin harmittomalta, mutta joillekin muille se saattoi olla todella epämiellyttävä kokemus. Kasvomme maalattiin (omani saivat vihreän värin valkoisilla pilkuilla), meidät puettiin jätesäkkeihin, hiuksemme sotkettiin sokerivedellä, meitä kuljetettiin lieassa, pakotettiin juomaan hirveän makuista litkua ja laulamaan koko muun koulun katsellessa. Ohjelmassa oli myös pukkihyppelyä ja vaatejonon tekoa (johon kohdallani kuului rintsikoiden riisuminen, vapaasta tahdosta paineen alla). Vannoimme valan ja pääsimme pinteestä. Örsökaste kiellettiin parin vuoden päästä huolestuneiden vanhempien yhteydenottojen myötä, ja sekös silloin raivostutti – juuri kun olisimme itse päässeet kostamaan kokemamme nöyryytykset. Tervettä, eikö? 

Myönnettäköön, että kaipasin tuolloin hirveästi huomiota. Kaipaan tietysti edelleen, vaikka itsetyytyväisyys on vaihtunut kiusaantuneisuudeksi esimerkiksi jonkun kehuessa minua. Örsökasteessa kaikkine kauheuksineen oli parasta juuri se, että huomio oli meissä. Ikäryhmämme kollektiivisena kokemuksena örsökasteessa oli myös potentiaalia tuoda meitä 7.-luokkalaisia yhteen, mutta niin ei käynyt. Ehkä kuitenkin jotkut löysivät toisensa, tai turvan toisistaan? Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia muistoja muilla on tuosta päivästä. Kaikki tuskin kaipasivat huomiota yhtä janoisesti kuin minä. Halusivatko jotkut jopa piiloutua?

Millaisia muistoja sinulla on yläasteen kastetraditioista?  

PS. Ihastuksia mainittu tähän mennessä: 7.