Minua on aina sanottu söpöksi. En ole ikinä ollut se kuuma kaunotar, vaan jotenkin onnistun aina näyttämään kiltiltä ja viattomalta tyttöseltä. Noh tietty pitää ottaa positiivisena asiana, että on vielä melkein kolmekymppisenä tällainen lapsenkasvoinen, mutta vaa’an toisessa kupissa painaa ainainen tytöttely. Miten monta kertaa olenkaan kohdannut helvetin alentavaan sävyyn tokaistuja tytöttelyjä niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Tytöttely, joka on saanut minut tuntemaan itseni pieneksi, vääränlaiseksi ja heikoksi. Missä vaiheessa huomasin yhden sanan pitävän sisällään niin suurta valtaa? Ja milloin aloin antaa sen vaikuttaa itseeni niin voimakkaasti? Luultavasti näin on aina ollut, mutta nyt vasta tiedostan asian ja olen ruvennut tietoisesti antamaan henkilökohtaisessa elämässäni voimaannuttavaa merkitystä tyttöilylle. Minulle tyttöily ei ole herkkää ja haavoittuvaista, eikä ainakaan liity mitenkään siihen mitä minulla on jalkojen välissä. Minulle tyttöily on periksiantamattomuutta ja uskallusta. En aijo vetää päälleni housupukua näyttääkseni vähemmän tytöltä, enkä tosiaan aijo tuntea itseäni huonommaksi ikäni, ulkomuotoni tai sukupuoleni vuoksi. Valta söpöstelylle ja tyttöilylle! Ja loppu kiltti tyttö– fraaseille!

Söpöstelyä pallopaidassa.

                    Katja Tukiainen, Candy Cane (2009). Tukiainen lukeutuu lempitaiteilijoihini ja tunnettu söpöistä vaaleanpunaisista töistään, joissa seikkailee tyttöhahmoja. Teoksissa kuitenkin otetaan aina kantaa yhteiskunnan epäkohtiin.

Mukavaa ja tasa-arvoista viikonloppua kaikille!

Nina