Vaimoni äiti eli anoppini on nyt saatettu kartalle ”iloisesta perhetapahtumastamme”. Muru kertoi raskaudestaan eilen tyylilleen uskollisena ja hetken näytti anoppiparka jo uskovan jotain pahaa tapahtuneen.

”Tuota…meillä olis yks juttu.. tai siis uutisia.. tai siis kun.. mä olen..raskaana”, vaimoni mutisi teekuppiaan hämmentäen ja lopulta virnistäen. Anoppi räpytteli hetken silmiään yrittäen ymmärtää kuulemaansa ja lopulta hihkaisi ”No ai mutta miten hienoa!”

Ihailen sitä tapaa miten anoppini aina suhtautuu meihin. Luonnollisesti. Mutkattomasti. Tavallisesti. Asioista ei ”tehrä ny numeroo”, vaan me olemme heidän silmissään samalla viivalla hänen toisen tyttärensä ja hänen miespuolisonsa kanssa. Omalle äidilleni asiat eivät ole olleet ihan niin suoraviivaisia ja muutoinkin meidän perheessämme suhtaudutaan asioihin.. noh, räiskyvämmin. 

Melkein puolitoista vuotta sitten kertoessani puhelimessa vauvaprojektistamme ryhtyi äitini itkemään ilosta. Jossain toisessa yhteydessä hän myös sanoi ettei ”villihevosetkaan pitelisi häntä”, jos minä olisin raskaana ja synnyttämässä. Mietiskelin eilen, että miten oma äitini osaa suhtautua nyt tähän tilanteeseen, kun hänestä tulee vihdoinkin mummo, mutta hänen tyttärensä ei synnytäkään. Olen hänen ainut tyttärensä ja siksi hän välillä näyttää elävän kauttani joitain toiveita ja haaveita, joista en itse lapsettomana (vielä) ymmärrä yhtään mitään. Joskus muutama vuosi sitten väliemme ollessa pahasti tulehtuneina – syystä jos toisestakin – hän äksäytti ettei hän ole sitten mikään isoäiti sellaiselle lapselle, jota minä en synnytä. Tai etten kai nyt sentään hankkisi lapsia ”tuollaiseen elämäntyyliin”. Koska tämähän on elämäntyylistä kiinni, tämä rakkauteni toiseen ihmiseen, joka nyt sattuu omistamaan samanlaisen setin sukupuolielimiä kuin minä. 

Mutta nyt hänestä tulee kuitenkin se mummo ja vieläpä ihan biologisesti, mutta onko se sama asia sosiaalisesti? Mene ja tiedä. Hän niin mielellään puhuu asioista(an) sukulaisilleen ja ystävilleen, ja hänelle on tärkeää voida näyttää sellaista tietynlaista kuvaa itsestään ja perheestään. Että voisi kirjoittaa statuspäivityksen ”minusta tulee mummu!” ja saada ihasteluja Facebookissa. Myötäiloa. Mutta nyt tilannetta ei olekaan niin suoraviivaista selittää. ”Ai mummo, mutta eihän se sinun tyttö sitä synnytä? Ai jaa jaa, se toinen vaan niin kuin synnyttää sen toisen lapsen jaahas vai niin onpa erikoista.”

Olihan tämä itsellenikin aika vaikea pala hyväksyä, etten sittenkään pääse tuntemaan lapsemme kasvamista omassa vatsassani. Nyt kuitenkin se paha mieli ja ahdistus on vain haalea muisto, kuin heikosti punoittava arpi, joka kipeytyy liiasta hankaamisesta. Nyt olen vain innoissani siitä, että puolisollani on jo ihan pikkuinen vatsa, jopa aamuisin, ja että siellä vatsassa kasvaa meidän tyyppi. 

Nyt olen vain tohkeissani siitä, että huomenna on heikosti toivoa kuulla ne pienet sydämen sykkeet.