Tukkanuottasilla: Lapsen- vai vanhemmantahtisuus
(pidätän oikeuden kääntää alla olevan tekstin ylösalaisin vauvan synnyttyä, mutta tämä perustuu siis vuosien mittaiseen lapsiperheiden tarkkailuun, taaperoikäisten kanssa työskentelyyn ja sekä muutaman vuoden perheblogien lukemiseen; tämä ei ole hyökkäys mitään tekstissä esitettyjä kasvatusfilosofioita kohtaan vaan arvostelee äärimmäisyyksiä)
Viime aikoina olen paljon hämmästellyt muutamia asenteita ja uskomuksia mitä liittyy vanhemmuuteen ja kasvatusperiaatteisiin. Nimitykset kuten perhepeti, omassa huoneessa nukkuminen, huudatusunikoulutus, itsekkyys, curling-vanhemmuus ovat pyörineet päässäni yhdessä iloisessa sopassa enkä oikein tiedä miten lähtisin tätä sotkua purkamaan kuulostamatta itsekkäältä egoistilta – ja mikä pahinta – (vielä toistaiseksi) lapsettomalta (koska eihän silloin kuulemma ole oikeutettu sanomaan mihinkään lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvään juuta eikä jaata).
Aloitetaanpa esimerkillä. Viime viikolla keskustelin muutaman ulkomaalaisen puolitutun kollegan kera ensin työhömme liittyvistä suorituspaineista, sen jälkeen liikunnasta ja jotenkin keskustelu ajautui lapsiperhearkeen ja liikuntaan. Yksi kollegoistani tuhahti halveksuvasti, että ”pitäisi nyt yksivuotiaan kanssa keksiä muutakin tekemistä kuin rampata jollain juoksulenkillä juoksurattailla”. Lause oli siis tuhahdettu siihen sävyyn, kuin kyseessä olisi nisti ja alkoholistivanhempi, joka pakottaa lapsensa juomaan viinaa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ko. henkilö on erittäin ylipainoinen yhden lapsen äiti. Yritin väittää vastaan, että tottakai vanhempi saa harrastaa liikuntaa ja etenkin lapsensa kanssa, koska liikunta saa myös vanhemman jaksamaan pikkulapsiarjessa paljon paremmin. Minulle suotiin se paljon puhuva ”selitä sitten kun sulla on lapsia”-katse ja asia oli sillä loppuunkäsitelty.
Jatketaan toisella esimerkillä. Lainasin kirjastosta Elina Tanskasen ”Jet-lagssa – yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen”, sillä olin lukenut siitä hyviä arvosteluja. Tanskanen varoittaa jo kirjan alussa kärkevästä tyylistään, mutta esimerkiksi unikoulusta hän kirjoittaa samaan tyyliin, kuin se olisi vanhempien tieten tahtoen suunnittelema ja lasta itsekkäästi vahingoittava kidutuskeino, johon vain tyystin empatiakyvytön ja lapsestaan välittämätön aikuinen kykenee. Hän kutsuukin unikoulua nimellä ”huudatusunikoulu”. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Tanskanen myöntää yrittäneensä kellottaa minuutilleen vastasyntyneen lapsensa päivärytmiä, jotta siitä saisi kehitettyä ennakoitavan rutiinin, koska hän oli lukenut rutiinien olevan tärkeitä. Tanskasen kirjassa muutoin kehotetaan useaan otteeseen luottamaan maalaisjärkeen ja ettei saisi ottaa stressiä ja paineita ulkopuolisten mielipiteistä siihen mikä toimii omalla perheellä ihan hyvin.
En nyt osaa tätä muotoilla yhtään sen fiksummin kuin että mitä vittua nyt taas?
Tanskanen kertoo auliisti ja useaan otteeseen harjoittavansa kiintymyssuhdevanhemmuutta ja lapsentahtisuutta, jolloin ymmärtääkseni elämä pyörii täysin lapsen sanelemien tarpeiden mukaan. Ok, kuulostaa tiettyyn pisteeseen täysin normaalilta, koska tottakai lapsen tarpeita on huomioitava. Vauva nyt ei vain ymmärrä käsitettä ”kohta” ja ”odota vähän”.
Mutta silti en voi ymmärtää tällaista ajattelua, että koko maailma ja oma itse laitetaan iloisesti vispaamaan karusellia, jonka keskipisteenä on vauva. Eli vanhempi ei ensimmäisen esimerkin mukaan edes saisi kuvitellaakaan harrastavansa liikuntaa (toim. huom. yhdessä lapsen kanssa), koska se on ensisijaisesti ajateltu vanhemman hyvinvointi edellä. (Ensimmäisessä esimerkissä oli todennäköisesti myös taustalla voimakas vastenmielisyys ylipäätään terveellisiä elämäntapoja kohtaan, mutta olen törmännyt asenteeseen muissakin yhteyksissä.)
Mielestäni yllä esitettyjen esimerkkien mukainen lapsentahtisuus alkaa olemaan erittäin lähellä curling-vanhemmuutta, jossa kaikki mahdolliset vastoinkäymiset silotetaan lapsen edeltä, että lapsi ei vain joutuisi kohtaamaan pettymyksiä. Ja kyllä, en yritäkään väittää, että vauvaa pitäisi ”opettaa kohtaamaan pettymyksiä”, vaan terveellä järjellä varustettuna olevaa vanhemmuutta, johon kuuluu myös se lause ”odota hetki, äiti tulee kohta”.
Olen aina ihaillut Tommin ja hänen puolisonsa tapaa esimerkiksi suhtautua lapsen kanssa ulkona syömiseen. Lapselle ei tilata niitä ”nauravia nakkeja” ja muuta, vaan tarjotaan samaa ruokaa kuin aikuisillekin (mikäli se on vain lapselle sopivaa). Lasta ei myöskään opeteta siihen, että ravintola on Hoplop, vaan että syömiseen ja yhdessä oloon keskitytään ja siitä nautitaan.
Olen myös täysin tietoinen siitä, että välillä lapsi tarvitsee sitä läheisyyttä enemmän ja saattaa haluta huomiota. Mutta välillä se huomionhakuisuus voi tietyllä ikäisellä olla myös opittua toimintaa, jota lapsi vetelee naruistaan, koska sen on huomannut toimivan ja sillä tavalla saa yleensä tahtonsa lävitse sekä huomiota.
Toisen kollegani – jonka kasvatusfilosofian jaan melkein täydellisesti – mukaan koirien ja lasten kasvattaminen ei juurikaan poikkea toisistaan. Molemmat kaipaavat läsnäoloa, rajoja ja rakkautta, mutta myös osoitusta siitä, että rakkaudesta ja arvostuksesta huolimatta lapsi/koira ei ole maailman napa, vaan sen/hänen on myös pärjättävä ihan itse. Vanhemman tarkoitus on mielestäni juuri tukea ja ohjata lasta (koiraa) kokemaan tämä pärjäämisen ja luottamuksen tunne, joka jokaisella on temperamentista riippuvainen ja suhteutettava myös lapsen/koiran ikään. Minä osaan, minä kykenen ja minä saan myös olla heikko ja tulla syliin, kun haluan. Lapsi (tai koira) ei kuitenkaan saa olla pikkuhitleri, joka pitää perheen varpaillaan ja koko elämä pyörii vain lapsen rutiinien ylläpitämisessä ja muutosten estämisessä (tätäkin on nähty). Sanon tämän myös ihan uhallakin, että kommenttiboksi räjähtää: lapsi ei mene rikki itkemisestä.
Loppukaneettina kerrottakoon, että yritin yllä ensiksi mainitulle kollegalle heittää vitsinä, että ”saapa nähdä millainen kiljukaula sieltä on tulossa, koska sillä on mun geenit ja minä olin painajaismainen koliikkivauva hekoti hekoti”.
Hän katsoi minua kuin vähäjärkistä ja sanoi hitaasti ”vauvat eivät ole painajaisia”.
Anteeksi vaan, mutta sanopa tuo koliikkivauvan vanhemmalle. Se on aikamoista painajaista, kun ei voi nukkua kuukausiin, vaikka se vauva olisi kuinka söpö, rakas ja kaivattu. Tämä on juuri sitä piilovittuilua, jolla annetaan ymmärtää, että vauvan huono uni tai nukkumattomuus olisi vanhemmasta kiinni. Kun ei ole. Ei se ihan oikeasti aina ole.