Uskalla puhua–ajatuksia vertaistuen voimasta

3348BD67-3CF3-49E1-903F-E563A5FED7A9.jpeg

Meistä kaikilla on omat huolet ja murheemme. Mulla on viime aikoina ollut mukavan tasaista, mutta mieltä painaa gradun ja koulujuttujen lisäksi yksi henkilökohtaisempi asia. Kyse ei ole mistään vakavasta, akuutista tai ajankohtaisesta eikä ole tämän postauksen pointti, mutta sai ajattelemaan. Eilen tein jotain, mikä jännitti mua ihan hirveesti, mutta tehtyäni sen en voisi olla tyytyväisempi.

Ystäville ja läheisille puhuminen on tärkeää ja kannustan aina siihen. Kenenkään ei pidä jäädä vellomaan mieltä painavien asioiden kanssa yksin, mutta ymmärrän puhumisen olevan joillekin hankalampaa, ellei mahdotonta. On mielestäni kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että lähipiiristä löytyy edes yksi ihminen, jolle puhua rehellisesti ja avoimesti. Jos puhuminen on hankalaa, suosittelen kirjoittamista. Enkä edes välttämättä tällaista julkista kirjoittamista, vaan päiväkirjaa. Mä oon kirjoittanut päiväkirjaa siitä asti kun opin 7-vuotiaana kirjoittamaan ja koen sen olleen mulle henkireikä ja tärkein terapian muoto kaikissa elämän vaiheissa. Uskon myös, että päiväkirjan kirjoittaminen on auttanut mua kehittymään omien tunteideni jäsentelyssä ja tulkinnassa sekä saamaan asioita järjestykseen. Tämän jälkeen asioista on myös helpompi puhua ääneen.

Palaan siihen, mitä tein eilen. Pyöriteltyäni asiaa sisälläni jo muutaman kuukauden (liikaa!) päätin, että ainut tapa oikeasti saada tukea on etsiä sitä joltain, joka pystyy täysin samaistumaan. Yllätys yllätys Facebookista löytyi myös tähän hätään oma ryhmä. Olen FB-ryhmien suurkuluttaja, mutta toimin yleensä tarkkailijana ja harvoin kirjoitan mitään. Eilen kirjoitin. Vähän tärisevin käsin ja jännittyneenä kirjoitin omat pelkoni ja huoleni ylös ja julkaisin ajatukseni sensuroimattomana ryhmään, jonka tiesin koostuvan sadoista saman asian kanssa painivista henkilöistä. Ja sain vastauksia, paljon vastauksia. Rehellisiä, avoimia, surullisia, iloisia, empatiaan perustuvia ja faktapläjäyksiä. Luin viestejä tippa linssissä vielä tänäkin aamuna ja totesin, etten ole yksin. En ole ainut joka murehtii tätä asiaa. Eikä mulla ole mitään hätää.

Tuntemattomalta saatu vertaistuki ja neuvot ovat objektiivisempia, niissä on empatiaa mutta myös kokemukseen perustuvaa tietoa ja faktaa. Kuten sanottu, läheisten tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta koostuu monesti tunnelatauksesta, lohdutuksesta ja läheisyydestä. Vastapainoksi on tärkeää saada ihan oikeaa tietoa ja kokemusta.

Mun pointtina on, että minkä ikinä asian kanssa painitkaan, et varmasti ole yksin. Ole rohkea, puhu, etsi vertaistukea, sen joudut tekemään itse. Mutta lupaan että se helpottaa.

Pitäkää myös läheisistänne kiinni, loppupeleissä mikään ei ole tärkeämpää kuin läheisen halaus enemmän tai vähemmän vaikealla hetkellä <3.

Ihanaa viikonloppua!

 

xx, Janita 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *