Lapsenhankinta ei ole paremmuuskysymys

Taas kerran lastenhankinta puhuttaa. On erittäin hyvä, että perheellisyys ja vanhemmuus eivät enää ole se oletusasetus, joka tuo onnen ja euforian kaikille. On hyvä, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuodaan esiin yhdenvertaisena, harkittuna ja validina vaihtoehtona, ja jokaisella pitää olla oikeus tehdä omat valintansa joutumatta aina perustelemaan niitä muille. 

En nyt tässä aio kuitenkaan ottaa enempää kantaa keskustelunaiheeseen vaan keskusteluun itseensä: jokaiseen keskusteluun kun tuppaa päätymään niin lapsettomia kuin lapsellisia (hehheh…) kertomaan, kuinka oma valinta on se vähemmän itsekäs ja moraalisesti parempi valinta. Joko ollaan epäitsekkäästi uhrattu omat tarpeet lapsen tarpeiden ensisijaisuudelle tai suojellaan ympäristöä ja ollaan liikakansoittamatta maapalloa. (Liikakansoitus on minusta ongelmallinen tapa perustella lapsettomuutta – ikäänkuin ilmastonmuutos olisi tulevien sukupolvien aikuisten vastuulla eikä meidän. Ikäänkuin ongelma ei olisi olemassaolevien aikuisten elintavoissa ja ilmastonmuutoksen lieventäminen vain järjestelykysymys, vaan vika on tulevaisuuden aikuisissa jotka kuluttavat takuulla kuten me. Mutta tämäkään ei nyt ollut tekstin pointti…)

Lapsi voi toki tehdä vanhemmasta paremman ja epäitsekkäämmän ihmisen. Lapsen saaminen ei kuitenkaan automaattisesti sitä tee, eikä sitä sellaisena pidä esittääkään. Samalla tavoin se ei tee ihmisestä automaattisesti vanhemmuuden asiantuntijaa tai edes hyvää vanhempaa, vaan ne ovat asioita, joihin pitää kasvaa ja oppia – kuten ihmisyyskin. On myös turha taputella ekosoturina itseään selkään jätettyään lapset hankkimatta, jos ei tunnista oman hiilijalanjälkensä kokoa ja vastuutaan ympäristöstä. Kärjistettynä tällaisen ajattelutavan pitäisi nimittäin johtaa siihen, että poistaa itsensä kuormittamasta maapalloa – kyllä yksi nykykulttuurin länsimainen aikuinen enemmän kuormittaa kuin vauva, jonka elintavat tulevaisuudessa voivat olla aivan toisenlaiset.

Lapsettomuus tai vanhemmuus eivät tee kenestäkään itsessään enemmän tai vähemmän itsekästä tai hyvää ihmistä – oman olemassaolon oikeutus, hyvyys ja humaanius pitää etsiä toista kautta. Voi olla hyvä tai huono vanhempi, hyvä tai huono ihminen, itsekäs tai epäitsekäs. Tietenkään lapseton ei voi olla huono vanhempi, mutta hän voi olla huono ihminen – eikä lapsettomuus häntä siltä määritelmältä pelasta. Samalla tavoin hyvä vanhempi voi olla huono ihminen, hyvyyteen kun kuuluu muitakin määreitä kuin jälkeläisten kohtelu. Toki itsensä voi tahtoessaan määritellä yhtä hyvin vanhemmuuden kuin lapsettomuudenkin kautta, mutta niiden avulla on turha yrittää asettaa itseään toisten yläpuolelle. Silloin kun tulee tahtomattaan murentamaan oman argumenttinsa perusteluja.