Mooi

Eilen olin kattomas Hypnotisoija elokuvaa kavereitten kans. Ihan hyvä oli vaikka mä en ihan pidä tällasista elokuvista. Mä osaan kyllä hyvin kattoo armeja/ampuma elokuvia mut heti kun on ”enemmän oikeeta” niin vähän kyllä pelottaa oitää sanoo. Jännittävää oli. Tunsi kyllä joskus kun joku hyppäs tuolilla kun tuli yks kohta kun poliisi tuntee ”Kuolleen” pojan pulssia ja yhtäkkiä hän herää henkiin. Sen kohdan mä muistan hyvin.

Elokuvan jälkeen lähtiin ajelee ympäri kaupunkia ja sitten baarin istumaan ja tapaamaan muita kavereita. Niin kiva vaan istuu ja puhuu, nauraa.

En tiedä mitä mä tunnen enää, surullinen, iloinen,vihaa,pettymystä. Yritettiin niin kauan ja ei siittä tullu nyt mitään, vaikka sen tiesi kyllä tapahtuvan kohta, muttei tienny vaan että näin kohta. Puhuttiin läpi yön, niin ihanaa tehdä se vaan joskus, tunteista, elämästä. Yhdellä on niin paljon töitä ettei hän ehdi tavata sua, ja kun hänellä on vapaata niin hän haluaa tottakai tavata kavereita. Sen kyllä tajuaa tottakai. Ja toinen on surullinen siittä kun hän sai viestin puol vuotta sitten että mä pidän susta, ja nyt sama ihminen sanoo että ei ehkä tää mennykkään niin hyvin kun mulla on niin paljon ajatuksis nytt. Melkein sydäntäsärkevää kun hän aloitti tän vuoristoradan ja se on hän joka päättää sen. Ja nyt kun mä olen tuntenut samalla lailla kuin hän tunsi siinä alussa, oli vaikeaa saada se tunne jostakin kaivettuu ensin kun en ollu varma jos olis viisasta olla parhaan kaverin kans, poika. Hänelle kerron kaiken, tyttökaveritkaan ei tiedä niin paljon kuin hän. Mutta jatketaan parhaina kavereina ja nähdään jos joskus, siittä tulis ehkä, mahdollisesti jotakin jonakin päivänä, toivon. Mutten saa toivoo liian paljon.