No minkälaista on ollut olla äiti?

Jos lähtötilanteestani poistettaisiin viime postauksessa kertomani negatiiviset asiat, vastaus olisi varmasti erilainen. Valitettavasti ne kuitenkin ovat osa starttiani äitiyteen, enkä voi, enkä aio niitä unohtaa tai piilotella. Joten vastaukseni on:

–rankkaa. Ensimmäisten viikkojen aikana rehellisesti sanottuna, en ymmärtänyt miksi kaikki hokevat, että ”nauti nyt siitä vauva-ajasta. Se kestää niin vähän aikaa.” No minä odotin itseasiassa kuin kuuta nousevaa että tuo pieni rakas kasvaa edes muutaman kuukauden. Ensimmäiset viikot olivat älyttömän rankkoja, sillä omien traumojen käsittelyn lisäksi piti pitää tästä uudesta aarteestamme huolta 24/7 ja univaje oli valtava. Jos tuli hetki, että vauva itki – ihan sama mitä teet- ja olin hänen kanssaan yksin kotona, olin aivan raunio. Kun pieni vihdoin nukahti syliin (enkä enää lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen uskaltanut siirtää häntä pois,) siinä oli oltava. Ja onhan se ihanaa sylitellä, mutta kun sinulla on niin kova vessahätä että hampaat kelluu suussa ja niin kova nälkä että heikottaa, pahenee oma olo entisestään ja omakaan itku ei tunnu loppuvan.

Tietysti hormonihurrikaani pistää myllyn pyörimään vielä lujemmin, ja ensimmäisen lapsen kohdalla kun kaikki on uutta ja pelottavaa, sekä vauvan loppumaton huuto huolettaa suuresti. Vaikka loppuuhan se aikanaan. Ja meidän vauvan kohdalla huuto johtui ”vain”ilmavaivoista, jonka voin näin jälkikäteen viisaampana todeta.

(Infopaketti: Ilmavaivat ovat täysin normaaleja, niitä on jokaisella vauvalla, kun suolisto vasta alkaa tottua ravinnon käsittelemiseen ja ilmavaivat tekevät kipeää. Ilmakupla suolessa on kuulemma kivuliaampi kuin esimerkiksi kasvain, näin kertoi neuvolalääkärimme. Suolen seinämän venyminen on se mikä sattuu niin kovasti.)

Kuitenkin tämä pohjamudissa pyörähtäminen kesti kerrallaan vain hetken. Oliko hetki 15min vai puoli tuntia, en osaa sanoa. Sitten se kuitenkin helpotti ja ajattelin että kyllä me pärjätään.

Ja kaikki tämä koettelemus oli huomattavasti helpompaa, eikä tuntunut yhtään niin pahalta, jos sai nukuttua vaikka yhdet ekstrapäikkärit jonain päivänä. Se väsymys on se vihollinen. Ainakin minulla.

Onneksi nyt 2kk tienoilla tämä kaikki on jo paljon helpompaa sekä itselle, että vauvalle. Pystyn nauttimaan vauva-arjesta jo paljon enemmän kuin ensimmäisen kuukauden aikana.

–ihmeellistä. En voi käsittää miten me ollaan voitu saada aikaiseksi jotain noin uskomattoman sööttiä ja upeaa!

Viimeistään kolmen, neljän viikon iässä hän alkoi hymyillä. Enkä tarkoita niitä satunnaisia refleksin omaisia hymyjä. Kun menin pienen luo ja hän katsoi minuun ja hymyili. Ei ole mitään ihanampaa maailmassa kun tuo pieni suloinen hymy ♥ Ja kun se toistuu ja toistuu. Pian se on jo naurua. Kujeilevaa kiherrystä. Ehdottomasti maailman siistein juttu!

Kun tulee itkun parahdus ja nostat pienen syliin ja hän rauhoittuu heti. Kuuntelee hiljaa kun höpötät hänelle ja hän vain painautuu siihen syliin, ja koko kropallaan kertoo että nyt on hyvä. Helpotti. Ei harmita mikään kun saa olla äidin tai isin sylissä. Kun pienellä on hyvä, turvallinen ja rauhallinen olla, itsekin suorastaan humisee hyvästä olosta.

Kun näät omia tai miehesi ilmeitä hänen kasvoillaan. Se on outoa mutta hauskaa. Se huvittaa ja puolison kanssa vitsaillaan niistä. Kun spekuloidaan tulevaa; miten päästään näyttämään pienelle seikkailijalle maailmaa, hassutellaan yhdessä ja leikitään ulkona vesisotaa. Tai pelataan kiekkoa (äiti on kuulemma maalissa –shit!).

Kun rutiinit alkaa pikku hiljaa muodostua ja onnistumisia tulee. Tiedät mitä pieni haluaa milloinkin, ennen kuin hän edes pyytää. Ja vaikka eteen tulee uusi, outo tilanne, sinulta löytyy jo aavistus, mistä itkussa tai säikähdyksessä on kyse. Pystyy ennakoimaan ja pelisilmä paranee.

Kun tajuat että hitsi, tää juttu ei ollut vahinko, vaan hän on oppinut uuden taidon!

–mullistavaa. Arki (ja juhla) näyttää täysin erille kuin ennen. Kun käy terassilla kavereiden kanssa, on kivaa, mutta jotenkin se homma ei tunnu niin kivalta kuin ennen, olen saanut jotain itselle merkityksellisempää elämääni. Toki koronan vuoksi pitkän tauon jälkeen on muutenkin ihan pihalla, miten terassilla kuuluu istua. Siellä ulkona vaan kökötät, ilman että kukaan tarvitsee sinua sillä hetkellä? Muille ihmisille hymyilykin on jotenkin vaikeaa. Tai ainakin eriskummallista :D Miten toisten hymyt ylipäätään nykyään näkee??

Minusta ei ikinä enää tule sitä ihmistä joka olin ennen häntä. Se tuntuu haikealta, mutta voin sanoa että valitsisin niistä kahdesta elämästä silti tämän hetken version anytime!

Siinäpä lyhykäisyydessään minun päällimmäiset fiilikseni äitiyden ensiaskeleista.

Kirjoitan tätä kun vauvamme on tosiaan 2kk. Se on niin kovin lyhyt aika, mutta miten paljon se voikaan pitää sisällään tapahtumia. Uuden oppimista, toivottomuutta, kyyneliä, naurua, rakkautta, kiitollisuutta ja kasvua. Itsetuntoni äitinä paranee koko ajan ja samoin nukuttujen tuntien määrä.

Ja voi mahdoton, miten innoissani minä odotankaan seuraavia kuukausia, mitä kaikkea siistiä ja ihanaa ne tuo tullessaan!

Nana