Mä Hiihdän.
Okei. Siis mä en haluu tehä mitään muuta elämässäni enää, kun kuunnella Antti Tuiskun Mä Hiihdän biisiä. Mä Hiihdän biisistä tulee samaan aikaan mieleen masennus ja hiihdon opettelu. Silti se ei pilaa sitä biisiä, että välillä se naurattaa. Se koskettaa johonkin niin aitoon, ettei sille biisille voi nauraa. Vaikka myönnän, että siinä on kyllä kaikki ainekset naurettavuuteen. Mä hiihdän on jokatoinen laini? Klisee onko mäen jälkeen vielä mäki? Mutta se toimii. Se että kertsissä lauletaan korkeelta on koskettavaa. Se että välissä haukotaan henkeä, saa sielun haukkomaan henkeä. Se että elämässä, eikä hiihtoladulla tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, koskettaa.
Mä nimittäin oon kokenu sen hiihdonki tuskan, sitä en ikinä unohda. Opettelin murtomaahiihtoa koulussa, viiden kilsan lenkki joka oli täynnä ylämäkiä, siis niitä oli ainakin kuusi, isoa, jyrkkää, vitunmoista Mount Everestiä. Ja minä kilpailuhenkinen, hyvä urheilussa, en osannut todellakaan sitä hihdon tekniikkaa oikein. Jos murtomaahiihtoa tekee väärin voin kertoa, että se on 124 sataa tuhatta miljoona potenssiin viis kertaa raskaampaa, kun oikeella tekniikalla hiihtäminen. Vaikka opettaja sanooo viisi kertaa, että omaan tahtiin rauhassa menette ja panostatte siihen tekniikkaa, ehei. Ei, ei, minähän en vikojen joukossa hiihdä. Sitähän en suostunut uskomaan, että en jotain oppisi, joten painoin menemään jollain pyhällä sisulla, koska tosiaan vikojen joukossahan ei voinut hiihtää. Rauhassa. Tekniikkaa opetellen. Eli veren maku suussa rämmin ne mäet ylös, pitäen vitusti taukoja ja silti ääneen huutaen (kyllä) punnersin sinne mäen päälle. Ja siis pelkkä se suoralla hiihtäminen oli helvetin raskasta, että siihen ne mäet vielä niin joo. Kiitin opettajaamme aika monta sen lenkin aikana, että saimme tämän jalon mahdollisuuden tähän ihanaan ylämäkien mikä-mikä-maahan. Muistan sen enimmäisen jyrkän mäen. Kipusin sinne pitkään, hartaasti ja kunnionhimoisesti. Ja aika isosti epätoivon vallassa. Vika nyppylä ihan täysiä ja sit se on ohi!!! JA. MITÄ. NÄKYY. EDESSÄ. SAMANLAINEN MÄKI MUTTA PIDEMPI. Että se kappaleen ”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusii mäkii, onks sen jälkeen vielä mäkii” ja hengenhaukkominen sopii siihenkin fiilikseen varsin mainiosti. Sen lenkin jälkeen sanoin, etten enää ikinä hiihdä. Onneksi hiihdin ja opin tekniikan ja sen jälkeen se ylämäkien mikä-mikä-maa meni ihan kivasti läpi ja annoin opettajallemme anteeksi.
Sitä että oon kokenu masennuksen ja sen, ettei elämässäkään tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, on vaikeempi sanallistaa. Se että olin kivunnut jo sen keskivaikean masennuksen mäen yli ja isoin työ oli takana. Ajattelin että nyt selvisin, mikään ei voi olla enää pahempaa. Voi. Siihen voi lisätä pitkäaikaisen masennuksen, vaikean masennuksen ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Siks toi biisi on niin hyvä. Miks mä alkasin mitään selittämään ku toi kappale kuvaa sitä jo niin hyvin. Jos jaksaa tämän päivän tai viikon, niin millainen viikko sen jälkeen on? Loppuuko se tuska ikinä? Onneksi myös masennuksen suhteen oon ollut yhtä sinnikäs kun hiihdon. Eteenpäin mennään, sillonki kun ei haluaisi, ja varsinkin silloin.
Ja se että taiteessa yhdistää jotain suurta ja jotain arkista toimii myös. Tätä on vähän vaikea sanallistaa. ”meret nousee, mä hiihdän” Maapallo tuhoutuu, mutta hei, mä meen hiihtämään! ”sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän” Sydän palasina rämpii omaa elämäänsä, kun exä tekee jotain niin upeeta, kun kasvattaa lapsia? No mä hiihdän. Ja samalla se lamaantuminen, kun oma maailma tai oikea maailma, kuten meret menee rikki. Mitä muutakaan voi tehdä, kun elämässä on jotain niin vaikeaa, ettei se tunnu edes todelliselta? Arkisia asioita. Mikä auttaa kun masentaa, niin paljon, että haluaisi tappaa itsensä? Siivoa, hypi X hyppyjä tai hiihdä.
Tää kappale on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät lyriikat ja niihin sopiva melodia voi tehdä. Tää on se mistä mä unelmoin. Että saisin luotua jotain mistä joku muu pysähtyisi. Tiedän että osaan sen.
P.S. Hiihtäminen ja elämä on nykyään aika kivaa.