Meet kyselee niilt totuuksii, et pääse lähellekkää.

Toisena hetkenä hakkaan paahdintaa pöytään, kun leivät jää sinne jumiin. Toisena hetkenä itken ilosta. Toisena hetkenä ryven angstissa nautinnollisesti, niin hullulta kun se kuulostaakin. Joskus oon ollut sekasin. Toisinaan oon vaan niin vihanen. Monena hetkenä tunnen, että en oo kokonainen, tunnen miten mun energiat valuu hukkaan.

En jaksa enää puhua joten vaikenen. Silti käyn sen läpi päässäni uudestaan ja uudestaan. Välillä nauran ja itken samaan aikaan. Nauran sille, että koen jotain niin loukkaavaa etten osaa tehdä mitään muuta. Sitten itken sille, että joku asia on niin vaikea, että alan nauramaan. En vaan jaksa sitä sydämmentykytystä ja tärisevää ääntä. Itkusia silmiä ja varsinkaa sitä itkun pidättelemistä. En sitä mitä se on aluksi ja varsinkin lopuksi. En jaksa sitä asioiden sivuuttamista. En sitä ignooraamista tai turhia lauseita, tyhjiä sanoja ja sitä saatanan järkeilyä. En siedä varsinkaan sitä huonosti piilotettua ärsytystä. En nyt vaan jaksa. Menkää pois mun mielestä, en oo kutsunu teitä kylään. 

 

 

Ihmettelen miten on olemassa niin isoja ristiriiitoja. Ihmetelen miten hitaasti tunteet haalistuu. Ihmettelen.

Vihaan sitä että mun kotona on niin kylmä. Se on asia mikä on helppo sanoa. Kaiken muun koitan verhota näihin sanojen ikuisiin ristikkoihin ja toivon, että joskus saan tästä kaikesta jotain hyvää. 

Mä elän niin että oon rehellinen. Paitsi sillon kun en uskalla. Silti kuvailen itseäni rohkeaksi.

 

(Otsikko on Mikael Gabrielin kappaleesta Veden Alla.)

xx Jasmin