MÄ HALUUN SEURAAJIA.

Oon kirjottanu viime päivinä tosi paljon. Se on kivaa, mutta mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän tulee ideoita. Ja mitä enemmän kirjotan, sitä enemmän vaadin itseltäni lisää. Molemmat on hyviä juttuja, koska haluan kehittyä. Mutta se on raskasta. Huomata että on varaa kehittyä. On raskasta kun pää on täynnä ideoita, mutta ei kuitenkaan valmiita sellasia, tai jotenkin se ideointiprodsessi ja valinta miten lähestyt ideaa. Ja sitten jos se ennakkotehtävä mitä pitäis tehä ei inspiroi yhtään. Lisäksi jotenkin sen sijaan, että kirjottaisin harvoin ja lumoutuisin ajatuksista tai ideoistani, niin kun oon kirjottanut kokoajan, niin kyllästyn mun ajattelutapaan ja tyyliin ja keskeneräisyyteen. 

dsc_0006.jpg

Haluaisin seuraajia ja se ärsyttää. Tai tuntuu että oon mukana tässä tän aikakauden ihmehypessä, että kaikki juhlii seuraajamääriään. Kertooko ne seuraajat sulle että oot hyvä siinä mitä teet? Vai kertooko se että olet kaunis? Vai mielenkiintonen? Vai sen, että oot tehny duunia sen eteen? Miks se on niin tärkeetä? (Tää on kyllä helppo; Koska on kiva saada äänensä kuuluviin.) Kun kaikilla on oma some niin voiko sieltä enää erottua? Aina on joku kauniimpi, parempi ja mielenkiintosempi? Onko ihmiset edes tarkkoja siitä ketä seuraa? Mä oon ainkain huomannut kerran jos toisenkin seuraavani jotain, kunnes havahdun siihen, ettei mua kiinnosta sen henkilön jakamat asiat.

Eniten vituttaa se, että sillä on väliä kuinka monta sydäntä saat millon mistäkin. Instagramissa sain mun tykkäysennätyksen 67 tykkäystä. Täällä postaukseen sain 9 sydäntä. Molemmista olin innoissani ja ylpeä. Viime postaus sai vaan yhden sydämmen. Heti arvostelen itseni huonoksi kirjottajaksi, ai ei musta tykätäkkään. Sinäänsä kirjottamisesta saatu palaute on turvallista, koska uskon että vaikka mulla olis kehittymisen varaa, niin pystyn kehttymään ja mulla on silti usko omaan taitooni. Paitsi hetkinen, enhän mä oo saanu palautetta? Oon saanu vaan ”epä tykkäyksiä”. Miksi lisäsin blogini tällaselle alustalle jossa sun kirjotuksista voi tykätä tai jättää tykkäämättä?? Iso virhe. (no kyllä mä tähän totun)  Minkä takia se on niin kivaa kun saat 67 tykkäystä sun kuvaan? Eikö se riitä että ite tykkäät siitä kuvasta ja saat jakaa sen. Minkä takia mä en voi nauttia täysin rinnoin siitä, että kirjotan jotain mistä tykkään ja saan jakaa senkin? Miks en vois uskoa ilman niitä tykkääjiä tai seuraajia, että oon hyvä omassa jutussani?

Ärsyttää että tää teksti nyt vaan raapsee pintaa, mutta toisaalta tää toivottavasti herättää jotakin ajatuksia tai mielipiteitä, joita saa mielellään jakaa kommenteissa. Kuitenkin halusin kertoa nää ajatukset ja halusin postata tekstin. Tässä nyt siis mun ajatuksia rehellisesti. Siinäkin on oma kauneutensa, että julkaisee jotain mikä ei oo monen päivän hiomisen saatos.

dsc_0033_0.jpg

 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Höpsöä

Mä Hiihdän.

Okei. Siis mä en haluu tehä mitään muuta elämässäni enää, kun kuunnella Antti Tuiskun Mä Hiihdän biisiä. Mä Hiihdän biisistä tulee samaan aikaan mieleen masennus ja hiihdon opettelu. Silti se ei pilaa sitä biisiä, että välillä se naurattaa. Se koskettaa johonkin niin aitoon, ettei sille biisille voi nauraa. Vaikka myönnän, että siinä on kyllä kaikki ainekset naurettavuuteen. Mä hiihdän on jokatoinen laini? Klisee onko mäen jälkeen vielä mäki? Mutta se toimii. Se että kertsissä lauletaan korkeelta on koskettavaa. Se että välissä haukotaan henkeä, saa sielun haukkomaan henkeä. Se että elämässä, eikä hiihtoladulla tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, koskettaa. 

Mä nimittäin oon kokenu sen hiihdonki tuskan, sitä en ikinä unohda. Opettelin murtomaahiihtoa koulussa, viiden kilsan lenkki joka oli täynnä ylämäkiä, siis niitä oli ainakin kuusi, isoa, jyrkkää, vitunmoista Mount Everestiä. Ja minä kilpailuhenkinen, hyvä urheilussa, en osannut todellakaan sitä hihdon tekniikkaa oikein. Jos murtomaahiihtoa tekee väärin voin kertoa, että se on 124 sataa tuhatta miljoona potenssiin viis kertaa raskaampaa, kun oikeella tekniikalla hiihtäminen. Vaikka opettaja sanooo viisi kertaa, että omaan tahtiin rauhassa menette ja panostatte siihen tekniikkaa, ehei. Ei, ei,  minähän en vikojen joukossa hiihdä. Sitähän en suostunut uskomaan, että en jotain oppisi, joten painoin menemään jollain pyhällä sisulla, koska tosiaan vikojen joukossahan ei voinut  hiihtää. Rauhassa. Tekniikkaa opetellen. Eli veren maku suussa rämmin ne mäet ylös, pitäen vitusti taukoja ja silti ääneen huutaen (kyllä) punnersin sinne mäen päälle. Ja siis pelkkä se suoralla hiihtäminen oli helvetin raskasta, että siihen ne mäet vielä niin joo. Kiitin opettajaamme aika monta sen lenkin aikana, että saimme tämän jalon mahdollisuuden tähän ihanaan ylämäkien mikä-mikä-maahan. Muistan sen enimmäisen jyrkän mäen. Kipusin sinne pitkään, hartaasti ja kunnionhimoisesti. Ja aika isosti epätoivon vallassa. Vika nyppylä ihan täysiä ja sit se on ohi!!! JA. MITÄ. NÄKYY. EDESSÄ. SAMANLAINEN MÄKI MUTTA PIDEMPI.  Että se kappaleen ”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusii mäkii, onks sen jälkeen vielä mäkii” ja hengenhaukkominen sopii siihenkin fiilikseen varsin mainiosti. Sen lenkin jälkeen sanoin, etten enää ikinä hiihdä. Onneksi hiihdin ja opin tekniikan ja sen jälkeen se ylämäkien mikä-mikä-maa meni ihan kivasti läpi ja annoin opettajallemme anteeksi.

dsc_0207.jpg

Sitä että oon kokenu masennuksen ja sen, ettei elämässäkään tiedä onko sen mäen jälkeen uusi mäki, on vaikeempi sanallistaa. Se että olin kivunnut jo sen keskivaikean masennuksen mäen yli ja isoin työ oli takana. Ajattelin että nyt selvisin, mikään ei voi olla enää pahempaa. Voi. Siihen voi lisätä pitkäaikaisen masennuksen, vaikean masennuksen ja vaikeuksia ihmissuhteissa. Siks toi biisi on niin hyvä. Miks mä alkasin mitään selittämään ku toi kappale kuvaa sitä jo niin hyvin.  Jos jaksaa tämän päivän tai viikon, niin millainen viikko sen jälkeen on? Loppuuko se tuska ikinä? Onneksi myös masennuksen suhteen oon ollut yhtä sinnikäs kun hiihdon. Eteenpäin mennään, sillonki kun ei haluaisi, ja varsinkin silloin.

Ja se että taiteessa yhdistää jotain suurta ja jotain arkista toimii myös. Tätä on vähän vaikea sanallistaa. ”meret nousee, mä hiihdän” Maapallo tuhoutuu, mutta hei, mä meen hiihtämään! ”sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän” Sydän palasina rämpii omaa elämäänsä, kun exä tekee jotain niin upeeta, kun kasvattaa lapsia? No mä hiihdän. Ja samalla se lamaantuminen, kun oma maailma tai oikea maailma, kuten meret menee rikki. Mitä muutakaan voi tehdä, kun elämässä on jotain niin vaikeaa, ettei se tunnu edes todelliselta? Arkisia asioita. Mikä auttaa kun masentaa, niin paljon, että haluaisi tappaa itsensä? Siivoa, hypi X hyppyjä tai hiihdä. 

Tää kappale on hyvä esimerkki siitä, mitä hyvät lyriikat ja niihin sopiva melodia voi tehdä. Tää on se mistä mä unelmoin. Että saisin luotua jotain mistä joku muu pysähtyisi. Tiedän että osaan sen.

 

P.S. Hiihtäminen ja elämä on nykyään aika kivaa.

 

Kulttuuri Musiikki Suosittelen Syvällistä