Kateus on turhaa ja tuottaa negatiivisia tunteita. Wikipedian mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän joka toisella on. Kateellinen kadehtii vaikkei toisen onni ole itseltä pois.

Kateudesta ei oikeen puhuta. Se on tunne, jota usein oikeestaan hävetään. Sitä ei saisi tuntea, koska se ei hyödytä sua mitenkään. Miksi märehtiä toisen onnen perään, kun se vaan pahentaa omaa oloa. Kaikki tietää miltä se tuntuu. Se kalvava tunne, kun sisällä kuohuu. Joku saavuttaa elämässään jotain mitä sinäkin haluat, muttet ole saanut. Saatana. Mitä muutakaan siihen voi sanoa. Paska juttu.

Noei. Voi siihen oikeasti sanoa paljonkin muuta, jopa fiksuja asioita. Ja oikeestaan kateutta saa tuntea, ja kuulukin tuntea, onhan se kuitenkin inhimmillistä. Mietin kirjotanko oikeesti, että kateutta kuuluu tuntea. Nimittäin ei kateus mitään kivaa tunnetta kokijalleen tuo. Mutta kun se vaan on niin, että kaikki joskus kadehtii toista. Jos se kerta kuuluu meidän tunnekirjoon niin hittoakos sitä peittelemään. Koska jos oon jotain tässä elämässä oppinut, niin se on että älä koita tunkea tunteitasi komeroon. Koska se komero täyttyy nopeasti ja kun se on täynnä niin ne tunteet purskahtelee ulos millon missäkin, ja niillä ei kertakaikkiaan ole tilannetajua! Sitä että kateus on ihan tavallinen tunne, ei vaan yleisesti kerrota ihmisille tarpeeksi. Sitä sitten peittelee ja kieltää itseltään, enhän sitä nyt kateellinen kertakaikkiaan halua tai kehtaa olla.

Onneksi. Onneksi olen käynyt psykoterapiaa kolme vuotta. Onneksi kerran mainitsin siellä olevani jollekkin kateellinen. Ihana terapeuttini sanoi, että hienoa että pystyit rehellisesti myöntämään olevasi kateellinen ja olemaan kateellinen, sillä se on usein aika vaikea tunne. Se helpotti sitä kateuden sietämistä, että mä osaan käsitellä jotain vaikeaa.

Mutta jos mennään siihen, mitä viisasta voi kateudesta sanoa. Kateus on nimittäin siinä mielessä arvokasta meille ihmisolennoille, että se kertoo jostain mitä itse kaipaat elämääsi. Jos olet kateellinen kaverisi salitreeneistä, mene itsekkin sinne salille pelkän voivottelun sijaan. Jos et tykkää salitreenistä, mutta haluat samanlaisen urheilullisen vartalon kun kaverilla, etsi urheiluharrastus josta pidät. Jos toisen uravalinta aiheuttaa kateutta, pyri itsekin alalle. Tai jos ylipäätään tunnet kateutta usein, niin silloin ehkä kaipaat elämääsi muutosta. Jotain josta tulet onnelliseksi, niin että oma onni täyttää mielesi eikä vain kateus toisten onnesta. Kateus ikäänkuin puskee ja patistaa sinua oman onnesi luokse.

Sekin vaan on totta, ettei elämä mene aina niinkuin suunnitellaan. Mitä sitten kun kaveri saa sinunkin hakeman  unelmatyöpaikan, viettää upeita häitä upean miehen kanssa tai pääsee sisään ensimmäiselllä hakukerralla teatterikorkeeseen, kun ite karsiudut neljättä kertaa ekassa vaiheessa. Sillon pitää ehkä vähän sitä purra hammasta yhteen ja koittaa tunkea sinne pääkoppaan se tosiasia, että se toisen ilo ei todellakaan ole sun ilosta pois. Tähän kohtaan kuvittelen mielessäni sellasen täydellisen ihmisen joka hymyillen sanoo että: ”Aivan mahtavaa, sä olit tähän työhön parempi valinta!” Enkä sano etten mä iloitsisi mun läheisten onnistumisista vaikka itsekin sellaisia haluaisin. Todellakin iloitsen. Kateus ja toisen kanssa ilon jakaminen ei sulje toisiaan pois. Mutta hampaiden puremisen ohella täytyy muistaa myös yksi tärkeä asia. Pitää antaa itsensä olla kateellinen ja harmissaan. Antaa kadehdituttaa. Ei se tunne ikuisesti kestä.

Sitten on näitä ketkä on kateellisia vaikka jonkun kauneudelle tai tisseille. No sillon voi hyppiä tasajalkaa tai mennä vaikka plastikkakirurgiaan. Tai todeta, ettei se tissien koko tuo elämään sen kummoisempaa sisältöä, kun mitä peilistä näkyy. Tai itseasiassa tuo se kalliimpia rintsikoitakin.

Kaikki on joskus kateellisia, mutta varsinkin nykymaailman sosiaalisen median pyörityksen keskellä pitää muistaa ettei elämä ole sitä mitä some on. Kaikki välillä pettyy ja on kateellisia. Kuka muka saa aina unelmatyöpaikkansa tai timmit vatsalihakset ilman työtä? Niin ei kukaan. Tai jos saa niin helvetti mä olen kateellinen sille ihmiselle.

 Mä osaan käsitellä tunteitani hyvin, koska mun on ollut pakko koska tunnen paljon ja usein. Mutta en oo kateellinen niille ketkä tuntee vähemmän tai helpommin. Tää on antanut mulle paljon. Mutta en mäkään kateusvapaa ihminen ole. Kyllä sattuu myöntää, että välillä olen kateellinen että melkein kaikki kaverit nauttii rakkaudesta elämässään, ja itse roikut sinkkuna ties kuinka monetta vuotta. Ja toisinaan oon kateellinen että moni muu pärjää pääsykokeissa paremmin kuin minä. Mutta meillä kaikilla on vahvuutemme ja heikkoutemme, keskittykäämme niihin vahvuuksiin siis. JA. Antaa niiden tunteiden tulla. Koska ei ne ikuisesti kestä!;) xx Jasmin