Tänään oon musertunut ja mennyt rikki monta kertaa. Tänään on tuntunut paskalta lähes kaikki. Se että lapsia ja ihmisiä kuolee nälkään. Nyt vituttaa se, että kissa miukuu. En tiedä mitä pitäis tehdä, että olis hyvä. Oon miettinyt, mitä ihmiset miettii mun valinnoista. Tajunnut ettei se kiinnosta mua ja silti palannut miettimään samaa asiaa. Pohtinut miksi on sana normaali, jos kukaan ei muka ole normaali? Musertunut siitä, että niin moni ihminen on sairas. Makaa syöpäpotilaana, koomassa tai halvaantuneena, ei näe, kuule tai osaa syödä. Ja siitä, että niin monen joku rakas tai läheinen on kuollut. Loukkaantunut autoille, kun ne ei pysähdy suojatiellä. Suuttunut bussikuskille joka tööttäsi, kun yritin koputtaa josko pääsisin bussiin, vaikka se oli ajanut metrin bussipysäkistä kauemmas. Havahtunut turhiin toiveisiin. Suuttunut niille turhille toiveille olemassoalosta ja itselle niiden ajattelemisesta. Syyttänyt itseäni herkkyydestä. Syyttänyt maailmaa kaikesta. Vittuuntunut aivan liikaa. Ollut kokojan muissa maailmoissa. Kyllästynyt diabetesväsymykseen. Raivostunut rikkinäisistä paskakuulokkeista. Haukkunut itseäni itsekeskeiseksi ärsyttäväksi sätkynukeksi. Ikävöinyt terapiaan. Kyseenalaaistanut kaikki päätökseni elämässä. Miks kaikki pitää lokeroida, kyseenailaistaa tai arvioida? 

Mietin miksi mä oon tänään niin ankara itselleni? Että oon tullut niin pitkän tien itseni rakastamiseen, ja silti se rakkaus voi vaan kadota kuin tuhka tuuleen koko päiväksi. Ehkä päätän ajatella nyt, että sekin on itsensä rakastamista, että antaa itsensä rakastamisellekkin lomapäivän jokusen kertaa vuodessa. Ajatuksilla on niin suuri merkitys meihin, ettei sitä oikein muista aina arjessa. [En tiedä miks siinä on logiigga, että joku asia on niin iso että sen unohtaa.. Ehkä se, että joku asia on niin iso, ettei sitä hahmota, niin sitten sen unohtaa. Ehkä. (Ehkä on hyvä sana.)]  Halaan itseäni ja pyydän rakkauden takaisin minuun. Tajusin juuri, että osaan ehkä rakastaa itseäni, (tästä olette varmasti varsin vakuuttuneita) mutta en osaa rakastaa valintojani, saati sitten luottaa niihin. Toivon että joku päivä huomaan oppineeni senkin.

Mut tää on vaan tää päivä, ja kohta tämäkin päivä on ohi ja huomenna jo historiaa, haa! Huomenna tiedän taas olevani juuri sellainen kuin pitääkin ja että kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on pitänytkin. (Mut jos ne kerta tapahtuu niinku kuuluu ni sorrunko mä nyt tekemään lettuja vai en?) Ja vastaukseni itselleni miksi kaikki pitää lokeroida, kyseenalaistaa tai arvioida? Ei täydy. 

ps. Ei se ollutkaan ihan paska päivä. Se oli vaan tunteikas päivä. Ehkä vähän raskas, mutta kuten ennenkin, kaikki se tuska keveni sanoilla. Sanon sitä taiaksi. 

pps. Alan päivittelemään blogia tästä lähtien säännöllisemmin, joten pysykää kuulolla! Taisiis KRÖHÖM ja TÖTTÖRÖÖ tämähän on jo toinen säännöllisempi postaukseni, koska edellinen oli noin viikko sitten! ;););)

Kuvista kiitos Charlotta!