Smetanapizzaa – ilman tomaattia ja juustoa

Pahoittelut ensin alkuun venähtäneestä postaustauosta! Julma tosiasia on se, että välillä on syömisen ja ruuanlaiton sijaan tehtävä töitä. Se estää valitettavasti myös bloggaamisen, vaikka muuten koneen äärellä työskentelisikin.

Viime viikolla pääsin viimeinkin kokeilemaan smetanapizzaa. Korvasin smetanan tosin creme fraichella, mutta ero ei ole mielestäni merkittävän suuri. Smetanan lisäksi pizzaan tuli sipulia ja pekonia. Tajusin vasta nyt, että blogimme nimi pitäisi ehkä olla Jätä mullekin pekonia. Voin kuitenkin vakuuttaa, että olemme välillä myös ilman pekonia. Tänäänkin olen syönyt pelkkää kasvisravintoa, pekoni on ollut vain mielessäni.

Smetanapizza on siis siintänyt haaveissani jo kauan. Toteutuksen tiellä on ollut vain ajatuksen epämääräisyys. Suomalaiseen pitsakulttuuriin tuntuu istuvan hirveän vahvasti runsas juusto ja tomaattimurska. Omat tietonikin smetanapizzasta olivat melko vähäisiä, ja googlen hakutuloksetkin koostuivat vain pizzerioiden listoista ja epäuskoisista keskustelufoorumiviesteistä. Lopulta päädyin johonkin ulkomaalaiseen blogiin, jonka osoitetta en enää löydä. Sieltä sain selville, mitä kutakuinkin suunnilleen on tehtävä.

Jälkeenpäin havaitsin, että alkuperäisohjeessa smetanan lisäksi pizzan päälle oli levitetty myös jonkinlaista tuorejuustoa. Itse en kuitenkaan levittänyt ja hyvää tuli silti.

Tein myös käytännössä ensimmäistä kertaa itse pizzapohjan. Häpeällistä kyllä ruokabloggarille, myönnän sen. Turkulaiset pizzaravintolamahdollisuudet ovat kuitenkin mielestäni poikkeuksellisen hyvät, joten itsetehty pizza on yleensä juuri pikaruokaa, jonka pitää myös valmistua hetkessä. Hyvä pizzapohja on kyllä selkeästi taitolaji: tiedostan, että taikinoita pitäisi tiettävästi vaivata pitkään ja hartaasti. Jotenkin se kuitenkin aina unohtuu, sillä käsiin tarttuva limainen taikina ei houkuttele käpälöimään yhtään pidempään kuin on pakko. Paljon vaikutusta on varmasti myös uunilla ja sen hienosäädöillä, mutta täydellisen taikinan tekoon aion kyllä tulevaisuudessa perehtyä huolellisesti. Tai ainakin haluaisin aikoa perehtyä.

Itse pizzan teko oli hullumaisen helppoa, kuten pizza yleensä:

Tarvitset:

purkin creme fraichea tai smetanaa

pekonia (suikaleina)

sipulia

mustapippuria

Pohjaan:

vettä

suolaa

oliiviöljyä

vehnäjauhoja

hiivaa

Näin onnistut:

Leivo pizzapohja. Kuten sanottu, en osaa tehdä kovinkaan täydellistä pohjaa, joten ohjeeni jakaminen on vähän turhanpäiväistä. Taikinan noustessa pilko sipuli ja pekoni, ellet ostanut valmiita suikaleita. Pekoni tiettävästi paistuisi uunissakin, mutta epäluuloisena ihmisenä paistoin pekonit pannulla. Sitäpaitsi sipuli paistuu näppärästi pekoninrasvassa! Laita uuni lämpenemään sopivaan, esim. 225 asteen, lämpöön.

Levitä pizzataikina leivinpaperille. Muista herrantähden käyttää jauhoja (tai huumeita), muuten kaikenlainen taikinanlevittäminen on tuskaa. Teimme pizzapohjasta pyöreähkön, suunnilleen koko pellin kokoisen lätyskän. Voit tietysti tehdä pohjasta sellaisen kuin haluat, alkuperäisohjeessa smetanapizzoista oli tehty pienempiä, n. reissumiehen kokoisia minipizzoja. Minipizzoista tulee muuten elävästi mieleen lapsuuden kaverisynttärit! Syödäänköhän missään, edes lastenkutsuilla, nykyään minipizzoja?

Kun olet levittänyt pizzapohjan leivinpaperille, siirrä se uunipellille. Pizzapohjalle levitetään creme fraiche (tai smetana). Lidlistä löytyvä creme fraiche myydään isohkossa pakkauksessa (en muista pakkauskokoa) eikä aivan koko purkkia saanut lusikoitua pizzan päälle vaikka kuinka yritin. Ripottele päälle pekonisuikaleet ja sipulit. Itse hätäännyin pekonin ja sipulin riittävän vain yhteen pizzaan, vaikka tarkoitus oli tehdä kaksi. Älä siis hätäile, vaikka pizzan täytteet näyttäisivätkin köykäisiltä: pekonin ja sipulin maku levittäytyy lempeästi ympäri pizzan, vaikkei aivan joka kohta olisikaan täytteen peitossa. Täyteen ahdettu pizza on melko suolainen ja tukkoisen makuinen, kuten sain huomata. Kesken loppuneet täytteet johdattelivat keksimään luovia ratkaisuja toisen pizzan täytteeksi: se täytettiin kirsikkatomaateilla, paprikalla ja avokadolla. Avokado oli jännittävä kokemus, sillä en muista koskaan paistaneeni sitä. Mitään ihmeellistä (harmaiden pilkkujen ilmestymisen lisäksi) avokadolle ei uunissa tapahdu, ei hyvässä eikä pahassa. Kasvisversion päälle sopii erinomaisesti balsamico.

Paista pizzaa uunissa 7-10 minuuttia. Ota pois uunista ja anna jäähtyä sen verran kuin nälissäsi maltat odottaa. Smetanapizzan päälle sopii parahultaisesti mustapippuri suoraan myllystä rouhittuna. Lisukkeeksi sopii raikas salaatti, mutta hyvältä maistuu ilmankin.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, miltä tämä smetanapizza sitten maistuu? No, Ottoa lainatakseni: vois syödä vaan tätä aina ku syö pizzaa. Varmaan ihan hyvältä siis muidenkin kuin minun mielestäni. Kivaa vaihtelua kuitenkin tyystin täyteen ahdetulle kinkku-jauheliha-ananas-aurajuusto-oliivi-anoppi-herkkusienisuomalaispitsalle.

Onko lukijoiden joukossa ketään smetanapizzaa kokeillutta, omassa keittiössä tai ravintola-olosuhteissa? Maistuuko vai ei? Kiinnostavatko elämänmakuiset kuvaukseni lapsuuden minipizzamuistoista? Pitäisikö jatkossa pysyä tiukasti asiassa vai lipsahtaa sivuraiteille vastedeskin? Keskustele ja kommentoi!