Kirjoitin viime syksynä viimeisen postaukseni Get.this.baby.out.now.-blogiini. Olin turhautunut, sillä vauva ei edelleenkään ulostautunut suurista luuloistani huolimatta.

Viimeiset raskausviikot marssin  lyllersin tatti otsassa enkä ollut kirjoitustuulella.

Kun olin aikeissa ylittää suojatietä, toivoin, ettei yksikään auto pysähtyisi suojatien eteen takiani. Liikkumiseni oli niin hidasta ja vaivalloista, että lopulta autoja kerääntyi jonoon suojatien eteen kuin tarjolla olisi ollut ilmaisia ämpäreitä. 

Varasin ylimääräisen neuvola-ajan, kun huimasi. Näkyi tähtiä.

Kas, kun painoin jalkapöytää, siihen jäi kuoppa. Olin entistäkin elefantimpi. 

Lopputuloksena makasin Naistenklinikan osastolla pimeässä huoneessa ja keräsin pissaa kanisteriin; raskausmyrkytys. Synnytys käynnistettiin.

Kerroin raskausblogissani suorasanaisesti kakkaamisen sietämättömästä keveydestä sekä omapäisistä pimppisuonikohjuista, joten en aio kaunistella tätäkään. Avautumisvaiheen vielä kesti joten kuten. Mutta se itse ponnistaminen – se tuntuu siltä kuin tunkisi keilapalloa perseestään sellaisella voimalla, että otsasuoni räjähtää. 

No joo. Ponnistin tunnin.

”Miksi sä huudat?”, kysyi kätilö. NOH, MIETITÄÄNPÄS!

PS. Kun sain sen keilapallovaiheen jälkeen pienen, täydellisen, limaisen söpöisen ruususuisen tytöntylleröisen rinnalleni, en unohtanut kaikkea sitä kärsimystä. Muistin edelleen kivut ja säryt, olin edelleen kiukuissani kun kauneimmat korkokenkäni eivät todennäköisesti enää koskaan mahdu jalkaani. En unohtanut, enkä ajatellut kaiken olleen sen arvoista. En ajatellut, että tekisin sen ihanan nyytin vuoksi kaiken uudelleen, vaikka viidesti. En todellakaan.

Mutta kun katsoin niitä pikimustia nappisilmiä, ymmärsin.

Tämä tässä on kauneinta ja kalleinta, mitä koskaan olen pitänyt sylissäni.

Muulla ei ole enää merkitystä.