Vierivä sielu ei sammaloidu
”Vene on varmimmassa turvassa satamassa,
mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi.”
– Paulo Coelho
En voi kuvitella mitään yhtä kornia kuin Paulo Coelhon siteeraaminen. Mutta menköön. Kyllä tähän päivään kasa korniutta mahtuu.
Tähän päivään mahtuu myös jännitystä. Iloa. Vähän huimausta. Ja paljon haikeutta.
Olen hikoillut viime viikkoina vaatekaappini märäksi.
Odottanut.
Yrittänyt hengittää.
Hakenut välillä turvaa tutuista kainaloista ja palannut sitten työpaikalle tekemään aikuisten päätöksiä.
Ja ne päätökset tulevat tässä:
Vaihdan ylihuomenna työtä ja toimistopöytää. Voi olla, että vaihdan vähän vaatteitakin. Ainoa, mikä pysyy on meikkis ja pyhä parveke.
Vielä pari viikkoa sitten en olisi voinut kuvitella laskevani Lily-vauvaa sylistäni.
On vaikea jättää taakseen jotain näin rakasta, johon on laittanut kaikkensa. Jotain, jota on ollut siittämässä tai ainakin jännittämässä, odottamassa ja kasvattamassa ensimmäisistä magneettikuvauksista lähtien.
Sitten tuli tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Joka pakotti työntämään pikku soutuveneen vesille. Hyvästelemään kapteenit, joiden ohjaukseen on voinut aina luottaa. Irrottamaan pienen Love-lapun työpisteen ilmoitustaululta ja kasaamaan kamppeet isoihin kasseihin.
Minusta tuntuu kuin olisin tänään hyvästelemässä omaa lasta, kummitätiä ja sisarusparvea samassa henkäyksessä, vaikka lupaan, etten mene kovin kauas. Ettei elämässäni jatkossakaan kulu päivää ilman Lilyä; Herttaa, Saaraa, Lauraa ja toimituksen nerouksia. Täällä meikkis roikkuu, Lily-siskojen palstoilla, kuuntelee ja painelee klikkauksesta pinkiksi muuttuvaa sydän-nappulaa.
Ja tietenkin toivoo, että sinun ja minun ei tarvitsisi erota.
Siksi, jos haluat, olet tervetullut vieraakseni Bloggeriin, jossa jatkan sentimentaalista sieluni seulontaa ja parvekkeella pyörimistä omalla ajallani, ylihuomenna keskiviikkona.
Mikäli emme enää kohtaa, toivon pelkkää parasta tulevaisuuteesi. Siitä tulee hyvä.
Hengitetään syvään, uskotaan tulevaan ja pysytään liikkeellä toivoo: Jenna, joka ehdottaa, että laskemme purren vesille tämän toivobiisin soidessa, kas näin:
Kiitos kullat, tämä tuen ja taputusten määrä saa ihmisen kiitolliseksi ja nöyräksi. Ootte parhaita kaikki tyynni ja pian törmätään!
syrän: Jenna
Onnea tulevaisuuteen! Matka kohti uutta ja tuntematonta on aika vähän pelottavaa ja toisinaan otetaan vähän siipeenkin, mutta jos ei koskaan kurkota mihinkään, ei varmasti saavuta mitään.