Lontoon työpäivä valokuvina
5.30 kello kilahtaa ja puolen tunnin päästä meikkis on Helsingin aamun syleilyssä. Kuuntelen Air Francea ja kannustan itseäni ripeisiin askeliin. Tästä se lähtee.
6.18 luovutan kävelemisen suhteen ja siirryn suunnitelmaan b) ratikka. Hakaniemessä vaihdan bussiin ja päivän ensimmäisten päikkäreiden jälkeen olen lentokentällä.
7.55 Istun koneessa hurmaavan brittimiehen ja mukavan suomalaisen business-miehen välissä. Britti lukee hiljaa, suomalainen haluaa kertoa minulle kaiken hissialasta, jos vain jaksan kuunnella. En jaksa, vaan painan kuulokkeet korville ja nukahdan. Huomaan nojailevani brittiin, mutta kuolaavani vain vähän ja pääasiassa omalle paidalleni.
10.00 paikallista aikaa perseeni alkaa olla puutunut ratikassa, bussissa, lentokoneessa, junassa ja metrossa istumisesta. Saavun Heathrow Expressillä Paddingtonille ja jatkan metrolla kohti ostoskatuja.
11.30 Nousen maan pinnalle Oxford Circuksessa. Hurraan. Ihmisiä, autoja ja päivänvaloa näkyvissä!
Cossin ovella herään tähän päivään ja hengitän syvään. Nyt Jenna pidetään järki kädessä ja punnat pussissa.
Kävelen muina buddhina liikkeen rauhassa lävitse ja vien vain pari harkiten valittua vaatekappaletta sovituskoppiin. Hyvin tehty – varsinkin, kun illalla kuulen, että Cossia saa nykyään myös netistä (Mahtava uutisvoitto supertiimi Issuesille, jee ja onnea meille kaikille!). Kuulen, että lempicoslaiseni Ishmail on vapaalla ja jatkan meditatiivisen määrätietoista kulkuani Libertyn kautta American Apparelliin ja Urban Outfittersille. Uniqlon merinovillaneulehyllyn kohdalla tapahtuu jotain, jota en osaa selittää. Voi olla, että alla oleva kuva liittyy asiaan, voi olla, että ei. Onneksi ulkomailla ostettuja asioita ei lasketa.
12.30 Minulla on nälkä ja teen niin kuin jokainen Lontoossa oleva karppaaja tekee: syön pari vaaleaa leipäsiivua Pret A Mangerilta limesuolakurkkusipsien kera. Rousk rousk! Juon vauhdista kreippivettä päälle ja päätän luoda palstalleni juttutunnisteen nimeltä sipsit. Taffel, Estrella ja Kettle, täällä minä olen – ja lupaan syödä suupieleni suolaisiksi!
13.45. Kyllä. Silmäsi näkevät oikein. Tässä välissä, jossain Nottinghill Gaten kohdalla, joudun mustaan aukkoon. Metro, jota odotan ja odotan, ei saavu. Hikoilen. En suostu ajattelemaan myöhästymistä. Kysyn, mistä saan taksin.
14.00 Pian näen vain vaaleanpunaista. Hurmaava herrasmies kuulee taksikyselyni, kertoo, ettei lähellä ole takseja ja neuvoo vaihtoehtoisen reitin, johon kuuluu pari metromatkaa ja bussivaihtoa. Sitten hän pyörittää päätään, päättää, etten löydä paikalle yksin ja jättää oman kotimatkansa kesken. Kuljemme matkan kahden ja puhumme siitä, miten helppoa on tehdä hyvää. Määränpäässä halaamme ja lupaan pyhästi saattaa eksyneen ulkomaisen omassa kotikaupungissani perille.
14.20 Olen perillä, Universal Musicin pääkonttorissa Kensingtonissa. Sovittuun haastatteluun on aikaa melkein tunti, mutta en ole turhaan ajoissa. Kuulen nimittäin, että aikataulu on venynyt ja minun aikaani on siirretty parin tunnin päähän. No. Niinhän siinä aina käy. Mutta tällä kertaa minun pitäisi olla parin tunnin päästä jo lentokoneessa. Alan soittaa puheluita, odottelen, painostan muita soittelemaan puheluita, odottelen, juon minevaarivettä, soittelen taas, hymyilen, hikoilen, maarittelen. Kaikki tämä tuottaa tulosta. Pääsen porttien sisään odottelemaan.
16.10 Siinä hän nyt on. Matkani syy. Kolme Iso-Britannian listaykkössinkkua tehnyt poppari/näyttelijä/tanssija/tyyli-ikoni/vaatesuunnittelija Pixie Lott. Tästä hetkestä eteenpäin kaikki on hyvin. Pixie kysyy, mistä hattuni on ja minä kehun hänen kenkiään. Kikatamme, puhumme muodista ja muusta kivasta ja otamme kaverikuvan, jonka löydät täältä. Mutta ei mennä siihen sen tarkemmin, sillä se on jo toinen tarina, jonka voit lukea parin viikon päästä Lilyn toimituksen palstalta. Saan pitää Pixien itselläni kokonaiset seitsemän minuuttia, mikä on verrattain paljon. On sitä tehty myös syväluotaavia henkilökuvia tilanteissa, jossa tähden kanssa on vietetty kokonaiset 6 minuuttia jotka nekin on jaettu kuuden kiivaan juorutoimittajan ja parin suojelevan managerin kanssa.
16.40 Juoksen minulle tilattuun taksiin, sillä junalla en enää ehdi. Kun tunnen taksin ikkunasta hönkivän helletuulahduksen hatussani, virnistän. Ehdin. Pystyn. Hengitän. Lähden kotiin. Ja vähän maistelen sipsejä. Lataan kuvatervehdyksen Lilyn Facebook-seinälle ja syön loput eväät.
17.40 Juoksen turvatarkastuksen kautta tuliaisostoksille. Tämä on haastattelun jälkeen päivän tärkein osio. Jokaisen aloittelevan toimittajan on hyvä tietää, että jos työmatkalta ei tuo toimitukseen tuliaiseksi isoa läjää karkkeja, on aika neliö (ja saa jäädä seuraavaksi yksin istumaan sinne konttoriin, ni). Tajuan, että olen pirun väsynyt, kun heitän odotteluaulan roskikseen sipsipussin, jossa on vielä muutama lastu jäljellä. Enää en pysty siihen samaistumaan, mutta sillä hetkellä en muka vaan jaksanut enää syödä.
18:40 tai 20:40 riippuu kenen kellosta katsotaan – ja hei taas me lennetään! Tajuan ostaneeni niin paljon neuleita, etteivät ne kaikki mahdu oman penkin alle. Onneksi naapuri on antelias omasta tilastaan. Kuuntelen musiikkia ja yritän herätellä melankolisia ajatuksia ihmisen pienuudesta, lentämisen luonnottomuudesta ja yleisestä elämän ihmeellisyydestä, mutta tunteet eivät vain tule. Päätän sulkea silmät ja testata, huomaako lentoemäntä, jos kaikki tavarat eivät olekaan nousun ja laskun aikana penkin alla, vaan esimerkiksi omassa ja kaverin sylissä. Ei huomaa.
00:55 Siinä se vihdoin häämöttää. Koti. Oma sänky. Loppusijoituspaikka. Viivytän täyttymystä, olen yli-ihminen ja käyn ensin suihkussa. Sitten sulaudun untuvapeiton sisään ja mietin puoleksi unessa ja hitusen nälkäisenä, että olisipa vielä niitä sipsejä.