Lopulta emme olekaan yksin

Uusi ystävä näki minusta viime yönä unta. Vaikka uni oli kuulemma painajainen, tieto tuntui minusta hyvältä.

Olen kyllä levännyt monena yönä hänen vierellään, mutta se ei ole mitään tähän verrattuna. Tunnen itseni nöyräksi ja imarrelluksi sen tiedon edessä, että olen tehnyt kodin hänen alitajuntaansa. Siellä minä nyt asun ja olen olemassa, riippuumatta siitä, mitä tänään teemme tai näemmekö huomenna vai vasta ensi kuussa.

Kun ajattelen itseäni toisten unissa tai katson muiden minusta salaa ottamia valokuvia, tajuan olevani elossa. Ymmärrän, että täällä, siellä ja tuolla minä olen, monien silmissä ja muutamien sieluissa, olemassa, huolimatta siitä, mitä tunnen, ajattelen tai teen.

En osaa vielä sanoa, mistä siinä on tarkalleen kyse, mutta uskon, että se liittyy tämän talveni teemaan, eksistentiaaliseen kriisiin, jonka huomaan irrottavan otteensa silloin, kun joku sanoo tarvitsevansa  minua.

Läpi syksyn ja talven olen kertonut itselleni ja muille, että minä tarvitsen itseäni ja omaa aikaani enemmän kuin muut.

Tällä viikolla olen kuitenkin alkanut epäillä, että elämäni mielekkääksi tekevä merkityksellisyys ei ehkä sittenkään löydy niinä pimeinä öinä, kun istun yksin kynä kädessä tai iltapäivinä, joina käperryn omaan kainalooni tyhjässä elokuvateatterissa.

Rehellisyyden nimessä myönnän, ettei minulla ole hajuakaan, mihin olen menossa, mutta ensi vuonna yritän ainakin lähteä liikkeelle ja astua pois parvekkeelta itselaukaisimen edestä.

Antaa kameran ja itseni muiden käsiin.

Luottaa siihen, että näytän kauniilta ja rohkealta myös heidän silmiensä läpi katsottuna ja kuvattuna.

Tästä vuodesta kevyesti  kiittää ja pusuja ja poks-ääniä huomiselle toivottaa: luottosammareihin ja pilkkupaitaan pukeutunut  Jenna