Näin minä ryystän tai riistän matkallani

Olen väittänyt vähintään vuoden, ettei minulla ole kantapaikkaa.

Ravintolaa, jonka listan osaisin ulkoa. Kahvilaa, joka tuntuisi omalta olohuoneelta. Kapakkaa, jossa baarimikko arvaisi ennalta, että tilaan taas sitä kaikista kuivinta valkkaria tai kaljamaisinta siideriä.

Sitten tajusin, että onhan mulla, La Torrefazione. Tai enhän minä itse asiassa mitään tajunnut, vaan Eeva sen kertoi.

La Torrefazionen sisarliikkeessä Kluuvissa join viime syksynä elämäni ensimmäisen kupin kahvia. Viime viikolla ahmin siellä Eevan ja Inken kanssa juustokakkua. Välillä syön siellä leipää ja salaattia lempi-ihmistäni vastapäätä. Eilen ohjasin  sinne ihmisen, jota en ole tavannut aikoihin.

Mietin, että tuttu ympäristö estää ehkä minua vajoamasta siihen hiljaiseen paikkaan, josta nousen pintaan vain parin minuutin välein tuottaakseni yhdentekeviä Kuis muute ja Joopa joo -lauseita. Ja sehän toimi. Siellä minä sanailin. Kerroin, että olin vähän kaivannutkin. Esittelin uutta Zaran kukkapuseroa. Tartuin veljellisesti olkapäähän.

Tööt tööt! No niin. Ja siihen päättyi horina. Sillä oikeastihan tämä postaus on vain revanssi, vastineeni Eevan postaukseen ja kuviin, joissa litkin kahvia samassa paikassa, mutta saastaisen likaisessa, väristään ylikasvaneessa tukassa.

Tämänkin postauksen kuvissa tukkani on luonnollisesti likainen, mutta sentään värjätty. Ja ihana.

Kyllä, kriittisistä kommenteista huolimatta, rakastan tukkaani edelleen. Ymmärrän silti, että vaikka minulle pitkä ostettu tukka merkitsee mahdollisuuksia, joillekin se merkitsee riistoa. Ja vaikka minä haluaisinkin vain hehkuttaa kaunista tukkaa, säätä ja fiilistä, myös realismille ja kritiikille on paikkansa.

Fakta on se, että minä olen pinnallisuuksissani hankkinut intialaiset hiukset. Ja sen kanssa elän. En puolustele päätöstäni enkä ainakaan pahoita mieltäni siitä, että muilla on sanottavaa. Kaikesta ei voi tulla kaikille kaiken aikaa pelkästään pehmeä ja suloinen mieli. Ei hiuksista, postauksista eikä kommenteista.

Ja kyllä, kysymättäkin kerron, että päälläni on kuvissa myös eläimen karvaa. Lampaan. Ja jaloissani on nahkakengät ja tuolin nojalla nahkalaukku. En kaiva verta nenästäni tai haasta riitaa. Se ei kuulu tapoihin, ei minun eikä teidän. Toteanpahan vain.

Ja lataan vielä tuohon loppuun mukavan, letkeästi etenevän biisin, joka jättää kaikki kuulijat toivottavasti sellaisiin sopivan mähmäisiin, pääasiassa positiivisiin tunnelmiin.

Rauhaa ja rakkautta – tai vielä parempaa: Kauhaa ja rakkautta!

toivoopi: Jenna, joka hymyilee mielestään ylimmäisessä kuvassa sen verran aseistariisuvasti, että ei voi uskoa, että kukaan voisi olla loputtomasti vihainen