Ankkuri

En ole useinkaan ihmisen paras ystävä.

Olen kyllä lähes aina äärimmäisen empaattinen, mutta olen tajunnut, että sekään ei johdu siitä, että erityisesti pitäisin ihmisistä, vaan siitä, että tunnen usein suurta sääliä ihmiskuntaa kohtaan.

Noin. Rakensinpa siihen kevyen kahvilapostauksen johdannon.

No, tätä taustaa vasten ymmärtänette, että on pieni ihme, että olen löytänyt maailmasta muutamat kasvot, jotka nähdessäni huuleni pehmenevät lähes aina refleksinomaisesti lempeään hymyyn. Vähän samalla tavalla kuin pienen vauvan, joka katselee kehdosta vanhempiaan.

Herään useimpina aamuina Paulan kasvoihin ja ne ovat viimeinen asia, jotka näen useimpina iltoina hänen peitellessään minut rutistuksella.

Silti en ole kylläinen.

Tähän mennessä viikkoni kohokohta on ollut se, että sain ensimmäistä kertaa yli vuoteen näykkiä keskellä työpäivää lounaani parasta ystävääni vastapäätä. Lumisade kasteli tukkani ja kahvila oli täynnä, lounassalaatista puuttui se jokin ja leipä oli ihan liian pieni, mutta siinä minä istuin ja olin täydellisen tyytyväinen.

Jos voisin, ankkuroisin jokaisen päiväni lounaaseen rakkaimpani kanssa. Koska en voi, tyydyn yhteiseen aamupalaan, päivälliseen ja iltapalaan.

Paulan ja muutaman muun elävän olennon lisäksi tänään uutta Samuji-mekkoaan ja YSL:n yönsinistä eyeliner-purkunukkaansa rakastaa: Jenna