Ja näin tekohymyillään vitutuksen lävitse

Heräsin seitsemältä koiran ulvontaan.

Pudotin kahdeksalta parhaat meikkiputelini kylppärin lattialle.

Yhdeksältä bussi ajoi ohitseni etuajassa.

Seuraavassa bussissa sain seisoa yhdessä neljän lastentarharyhmän kanssa.

”Ihan päättärille asti mennään”, suloinen tarhasetä kertoi, kun tiedustelin puolivälissä matkaa hikisenä lapsukaisten määränpäätä.

Kymmeneltä valmistauduin tajunnanmenetykseen hapettomassa kokoushuoneessa.

Kahdeltatoista muistin aamun epäonnistuneet asukuvat, joita kamera piti panttivankinaan, koska jätin muistikortinlukijan kotiin.

Nyt kuuden korvilla vatsaani koskee. Syvänsininen silmämeikki valuu pisin poskipäitä. Kaikkialla, erityisesti suussa ja silmissä, kutittelee angoraneuleesta irronneita mustia karvoja.

Torstai. Tajuan kyllä, että vittuilet  vitsailet kustannuksellani.

Ja minähän helvetti soikoon aion nauraa mukana.

Tällä saakelin palstalla vallitsee rauha ja tasapaino hitto soikoon. Eikä kukaan jaksa kuunnella juttuja toisten paskoista päivistä.  En minä ainakaan. Sellaisista pidetään turpa kiinni. Ketään ei kiinnosta.

Siksi kokoan nyt kaiken sisäinen voimani ja lausun viisasta ystävääni Jonnaa lainaten:

”Kaikelle sellaiselle paskalle, jota ei kuitenkaan ajattele enää viikon päästä, kannattaa vain kohauttaa olkiaan.”

Olkiaan niin prkl:sti kohauttelee ja parempaa iltafiilistä valmistelee: Jenna