Jos törmäisin viime vuoden aivoihini tänään, tuskin tunnistaisin niitä omikseni

 

ruusut2.png

ruusut3_edited-1.png

 

Tiedätkö sen säälinsekaisen itseinhon, jota tuntee, kun katsoo vanhoja, epäonnistuneita kuvia itsestään tai lukee omia supernaiiveja ajatuksiaan vanhan päiväkirjan sivuilta?

Juhlimme tänään Lilyn ensimmäistä syntymäpäivää, ja selasin sen kunniaksi valokuvia viime vuoden lanseerausjuhlista ja postauksiani tasan vuoden takaa, tämän palstan alkumetreiltä.

Valmistuin tuntemaan sääliä, mutta se tunne ei vain tullut. Tunsin vain rajattoman määrän armoa.

 

Vuosi sitten olin äärettömän ylpeä ja onnellinen vastasyntyneestä Lilystä. Mutta myös järjettömän jännittynyt.

Minulla oli Vanessa Brunon valkoinen silkkiliivi, mutta asuni oli muuten jumalattoman epäistuva.

Ihoni oli ihan hyvässä kunnossa, mutta tukkani epäonnistuneen kampaajakäynnin jäljiltä sakea ja kellertävänpunainen.

Hymyilin paljon, mutta vapisin enemmän.

 

Ensimmäinen Lily-vuosi tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, kokonaiselta erilliseltä elämältä. Eikä se vain tunnu, vaan se myös on. Kahdessatoista kuukaudessa olen muuttanut  melkeinpä kaiken paitsi työn ja kodin.

 

Olen oppinut:

että  ”Minä rakastan sinua” voi tarkoittaa monta eri asiaa.

että nykyhetki on ihan ajoissa.

että kaikkea, varsinkin hiustenpidennyksiä ja kestolakkauksia, kannattaa kokeilla.

että mun koti on täällä.

että ikuisuus ei ole ihmissuhteissa itseisarvo ja että pakastetut ruisleivän puolikkaat kannattaa laittaa leivänpaahtimeen sellaisinaan, toisiinsa kiinni jäätyneinä.

että minua on rakastettu, enemmän kuin voin ymmärtää.

että minun ei kannata kysyä, mitä sinulle kuuluu, ellen ehdi kuunnella vastausta.

että kaikista parasta on löytää itsensä pitkästä aikaa oikeasta paikasta oikeaan aikaan.

että minä sanon väärin ja että sinä sanot väärin. Että me kaikki pelkäämme ja tuotamme pettymyksiä, mutta voimme silti elää yhdessä.

että tunnen omistajan järjetöntä ja suloista ylpeyttä, vaikka halveksin eniten maailmassa omistamisen halua.

ja että vaikka minulla ei enää ole kihlasormusta, minulla on vähintään yksi ihminen, jonka kainalossa saan ja vieläpä osaan olla kaikkea ja en mitään.

 

Ja se on pirun paljon se.

Itseään, teitä ja kulunutta vuotta lempeästi katselee: Jenna

 

Kiitos punakuonokuvista Päivi-kullalle.

muoti paivan-tyyli oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.