Miks kaikki kaunis on niin naivia?

Lilluin viikonlopun paljussa, keskiluokkaisen luksuksen kehdossa.

Istuin junassa ja eksyin teinivuosiin.

Mietin sitä, kun varastin ystävältä vanhojentanssiparin – ja istuin koko vanhojentanssi-illan yksin ankean jatkopaikan puupenkillä, koska parini tanssi toisen tytön kanssa.

Sitä kuinka makeasti nauroin syrjäkylän tyttöjen juntille tanssiesitykselle – ja kuulin naapurikaupungin hyväkroppaisilta tanssikoululaisilta olevani landepaukku.

Ja sitä, kun kirjoittelin tekstiviestejä kolmelle pojalle samalla kertaa – ja täytin neljän vuoden aikana kaksi päiväkirjaa tyypistä, joka tuskin oli koskaan edes oikeasti kiinnostunut.

Palasin vastahakoisesti Helsinkiin, otin kuvan puusta ja lauloin lakonisesti J. Karjalaisen Villejä lupiineja.

Nauroin tämän kaiken korniudelle ja päätin omistaa postauksen kaikille sellaisille kyynikoille, jotka rakastelevat digijärkkäreitään, mutta julistavat vihaavansa tekotaiteellisuutta.

Jotka puhuvat joka toinen päivä brunsseista ja punaviinistä, mutta vittuilevat idyllisten blogien vastaleivotuille skonssikuville.

Jotka äänestävät vihreitä, mutta lausuvat sellaisia sanoja kuin hippi ja hyvä energia ainoastaan ironisella äänensävyllä.

Annetaan kaikkien kukkien, hippien ja juppien, kukkia.

Tekotaiteellista alkuviikkoa toivottaen:
Jenna, loman kaiku jo korvissaan