Omistajan elkein
”Hän katseli salavihkaa Beatricen korkeita poskipäitä,
soikeita silmiä, täyteläistä suoraa suuta, kasvoja,
jotka hän oli saanut vääristymään mielensä mukaan,
joskus kyyneliin asti,
noina pitkinä, vielä niin tuoreessa muistissa olevina öinä;
hän tunsi omistajan järjetöntä ja suloista ylpeyttä.
Kuitenkin juuri hän, Edouard,
halveksi eniten maailmassa omistamisen halua
ja piti sitä sekä henkilökohtaisesti että kirjoituksissaan
kaiken onnettomuuden alkuna ja juurena.”
– Françoise Sagan, Sekainen vuode (1977)
En osaa päättää, haluanko omistaa vai irrottaa.
Tarttua asioihin vai päästää ne menemään.
Pyörittelen paheksuen päätäni muiden keltaisille muovikasseille ja karsin oman kotini kaikesta, mikä irtoaa. Päiväpeitteistä. Maljakoista. Kesäkengistä. Matoista. Vanhoista verhoista. Pöytätableteista. Dvd-levyistä. Koulukirjoista.
Ja juuri, kun luulen olevani kuivilla, alan janota kulpavesikonetta. Viskilaseja. Uusia tyynyjä. Ja ennen kaikkea laatikoita. Pieniä, isoja, valkoisia, mustia, ruudullisia, Acnen pinkkejä laatikoita. Sellaisia, joihin voin säilöä koko ihanan omaisuuteni.
Tavaroiden karsimisessa ja elämän pelkistämisessä on nähdäkseni yksi ongelma. Luopumisen tarkoitus lienee se, että kun poistan kotoani kaiken ylimääräisen, materia ei enää omista minua ja voin keskittyä olennaiseen. Mutta minulle käy päinvastoin. Kun alan karsia omaisuuttani, en voi ajatella enää muuta kuin tavaroita. Jokainen vaate on mahdollinen loinen, pyyhe ja lakana turhake ja astia ja nostalginen muisto saatanan kätyri. Istun keskellä huonetta esineideni ympäröimänä, käännän joka kiven ja kaapin ja katson maanisesti ympärilleni. Mikä lähtee seuraavaksi?
Puoli vuotta sitten taittelin puolet omaisuudestani siisteiksi pinoiksi kirppiskasseihin. Viime viikolla hivutin pitkän pyörittämisen jälkeen niistä puolet takaisin kaappeihini. Niin kuin nyt esimerkiksi tuon kuvan vaalean farkkumekon.
Päätin, että se saa jäädä, koska en jaksa enää ajatella sitä.
En ehdi enkä halua.
Omaisuuteni on liikkkeessä siis elän.
Tavarani ehditään lajitella nätteihin pikku laatikoihin sitten, kun kuolen ja menen itsekin laatikkoon.
Perjantain palkkapäivään ja tuleviin houkutuksiin henkisesti valmistautuu: Jenna, joka ei muuten ota mitään kantaa siihen, pitääkö ihmisistä pitää kiinni vai irrottaa. Siitä minä en edes esitä tietäväni mitään. Kysykää viisaammilta.
Pssst….Yritän jatkossa muistaa yleisön pyytämän vaatecredut: mekko: Cheap Monday/ musta villaliivi: COS/ kengät: Acne