”Onpa tavallinen”, mietin kun katsoin päivän asua peilistä. Onneksi tavallinen on hyvä. Tavallisessa piilee yllättävän paljon mahdollisuuksia.

Tiskirätiltä tuoksuvaan arkeen sijoittuva kauhuleffa on paljon pelottavampi kuin ufojen hyökkäystä tai robottien emansipatiota käsittelevä pätkä.

Suloinen onnentunne saattaa saartaa torstaipilateksen päätteeksi kokonaisvaltaisemmin kuin omana hääpäivänä.

Bussimatkalla voi saada syvempiä oivalluksia kuin syväterapiassa.

Ja maanantai-illan bodyjam-tanssitunnilla voi olla helposti paremmat bileet kuin lauantaiyöllä baaripöydillä.

Tässä paisley-kuvioiden ja kukkaprinttien, kivojen kutsujen ja lomasuunnitelmien, keskellä on hyvä muistaa, mitä ysärimuodissa ja elämässä oikeasti eniten rakastan.

Farkkuja ja tavallista trikoopaitaa.

Perjantaijuhlia, mutta vain siksi, että kun juhlat on juhlittu lauantaiaamuun mennessä, voin keskittyä lopun viikonloppua olennaiseen: lehtien rypistelyyn ja toisen voitelemien leipien murustamiseen sohvan kolossa.

Tavallista trikoosunnuntaita teikäläisille toivoo: Jenna, joka omistaa tämän täysin tutun, nykyhetkeä ylistävän biisin tänään minulta minulle

(Sen verran vielä supisen, että olen juuri nyt aika ihastunut tähän biisin kautta saamaani oivallukseen: Kun minä kuulun minulle, minun ei tarvi koskaan erota tai lähteä mihinkään.)

Kavereiden pyynnöstä muistan kerrankin mainita myös vaatecredut: uusi kaksivärinen, ryppyinen trikoopaita Weekdaysta, vanhat farkut H&M:stä ja kengät Surface To Airilta