Jos törmäisin viime vuoden aivoihini tänään, tuskin tunnistaisin niitä omikseni

 

ruusut2.png

ruusut3_edited-1.png

 

Tiedätkö sen säälinsekaisen itseinhon, jota tuntee, kun katsoo vanhoja, epäonnistuneita kuvia itsestään tai lukee omia supernaiiveja ajatuksiaan vanhan päiväkirjan sivuilta?

Juhlimme tänään Lilyn ensimmäistä syntymäpäivää, ja selasin sen kunniaksi valokuvia viime vuoden lanseerausjuhlista ja postauksiani tasan vuoden takaa, tämän palstan alkumetreiltä.

Valmistuin tuntemaan sääliä, mutta se tunne ei vain tullut. Tunsin vain rajattoman määrän armoa.

 

Vuosi sitten olin äärettömän ylpeä ja onnellinen vastasyntyneestä Lilystä. Mutta myös järjettömän jännittynyt.

Minulla oli Vanessa Brunon valkoinen silkkiliivi, mutta asuni oli muuten jumalattoman epäistuva.

Ihoni oli ihan hyvässä kunnossa, mutta tukkani epäonnistuneen kampaajakäynnin jäljiltä sakea ja kellertävänpunainen.

Hymyilin paljon, mutta vapisin enemmän.

 

Ensimmäinen Lily-vuosi tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta, kokonaiselta erilliseltä elämältä. Eikä se vain tunnu, vaan se myös on. Kahdessatoista kuukaudessa olen muuttanut  melkeinpä kaiken paitsi työn ja kodin.

 

Olen oppinut:

että  ”Minä rakastan sinua” voi tarkoittaa monta eri asiaa.

että nykyhetki on ihan ajoissa.

että kaikkea, varsinkin hiustenpidennyksiä ja kestolakkauksia, kannattaa kokeilla.

että mun koti on täällä.

että ikuisuus ei ole ihmissuhteissa itseisarvo ja että pakastetut ruisleivän puolikkaat kannattaa laittaa leivänpaahtimeen sellaisinaan, toisiinsa kiinni jäätyneinä.

että minua on rakastettu, enemmän kuin voin ymmärtää.

että minun ei kannata kysyä, mitä sinulle kuuluu, ellen ehdi kuunnella vastausta.

että kaikista parasta on löytää itsensä pitkästä aikaa oikeasta paikasta oikeaan aikaan.

että minä sanon väärin ja että sinä sanot väärin. Että me kaikki pelkäämme ja tuotamme pettymyksiä, mutta voimme silti elää yhdessä.

että tunnen omistajan järjetöntä ja suloista ylpeyttä, vaikka halveksin eniten maailmassa omistamisen halua.

ja että vaikka minulla ei enää ole kihlasormusta, minulla on vähintään yksi ihminen, jonka kainalossa saan ja vieläpä osaan olla kaikkea ja en mitään.

 

Ja se on pirun paljon se.

Itseään, teitä ja kulunutta vuotta lempeästi katselee: Jenna

 

Kiitos punakuonokuvista Päivi-kullalle.

Muoti Oma elämä Ajattelin tänään Päivän tyyli

Kolmen kerroksen kuteet

Tajusin kuluneena viikonloppuna niin monta asiaa niin monella tasolla, että olen vieläkin vähän hengästynyt. Aina kun yritän liittää vatsassa asti tuntuvat oivallukset lauseiksi, ne karkaavat minulta. Siksi puhun nyt jostain muusta, vaikka vaatteista,  ja luotan siihen, että sanat eksyvät suuhuni, kun uudet ideat ovat  löytäneet omat vuoteensa aivoistani.

Olen luvannut monelle asialle omistautuneelle puolitutulle, että lataan palstalleni maksimissaan kolme pärstäkuvaa per postaus. Tänään rajat saattavat paukkua.

The Man Repeller sai nimittäin asukerrosten analysoinnin näyttämään niin houkuttelevalta, etten konkretian ja havainnollistamisen rakastajana voi kuin kokeilla.

untitled-3.png

img_1037.png

1. Kun ideat ovat vähissä, ja useinhan ne ovat, tartun tämän talven luottohihattomaani, H&M:n kukkapaitaan, ja poikaystäväfarkkuihin, ainoisiin housuihin, joiden alle voi pukea paksut sukkahousut ilman, että haaroissa on sellainen rajoittunut olo kuin vaipoissa kulkisi.

asut.png

img_0958.png

2. Suurin osa neuleistani on napittomia, v-kaula-aukkoisia ja ohutta merinovillaa. Cossin musteensininen, pyöreäkauluksinen puuvillapaita on kuitenkin painonsa arvosta hopeaa. Se sopii ihan kaiken, farkkujen ja vekkihameiden, kanssa ja on sopivan lyhyt muiden paitojen ja mekkojen päällä puettavaksi. Kiskon yleensä toisen kauluspaidan helman ulos housujen sisältä ja jätän sen lerpattamaan housujen päälle, sillä kerrostaminen on ihan kunkkua  ja pienet sorot siluetissa miellyttävät minimalistinkin silmää.

koru.png

untitled-2.png

3. En osaa elää muiden korujen kuin sormusten ja miesten kellon kanssa, mutta Glitterin lahjoittama kolmiokaulakoru on päässyt käyttöön, koska siitä näkyy kauluspaidan alta vain tarvittavat pari metallista senttiä, jotka tuovat valoa  piiloon puetun kaulan alueelle.

Ja kas tähän se havainnollisuus sitten loppuukin. Kun olen vetänyt niskaan Mangon villaisen ulkotakin viime talvelta, tajuan, että olen unohtanut hanskat ja lakin töihin. Joudutte siis tämän ylipitkäksi venähtäneen postauksen lopuksi vieläpä kuvittelemaan päähäni valtavan, musteensinisen kashmirpipon ja käteen napakat, konjakinruskeat nahkahanskat.

Se oli siinä! Ja  naamakuviakin tuli ladattu vain ne sovitut kolme, joten lärviyliannostuksiltakin ehkä vältyttiin.

Kaikki hyvin ja rauha maassa.

Ja uusi, entistä koukuttavampi Lily livenä.

Tänään on hyvä päivä olla neiti tuottaja.

Oman huoneensa pimeydessä tänä iltana voittotanssia, todennäköisesti Janelle Monáen tahtiin, tanssii: Jenna

Muoti Päivän tyyli