Juuri tänne taisinkin olla tulossa
”En pysty kuvittelemaan jotain vähän sinne päin. Jos en ole vahvasti sitä mieltä, että tässä minun kuuluukin olla, en pysty olemaan.”
– Katja Ståhl Evita 2/2012
On ihan ookoo, että viime syksyn luottosortsini pursuilevat tänään saumoistaan muutaman talvikilon takia.
Hädin tuskin havaitsen, että olen pessyt tukkani viimeksi alkuviikolla.
En voisi välittää vähempää siitä, että täksi perjantai-illaksi en ole sopinut mitään erityisen kiinnostavaa tekemistä.
Mutta jos tajuaisin istuvani kahvilassa väärää ihmistä vastapäätä, en ehkä osaisi estää itseäni juoksemasta kotiin.
Jos söisin pahoja sipsejä tai joisin erinomaista viiniä keskinkertaisessa seurassa, haluaisin sylkäistä.
Ja jos pakottaisin itseni sanomaan tai tekemään toistuvasti jotain, johon en ihan oikeasti usko, valvoisin öitä koppakuoriaisia kurkussani.
Onneksi minun ei ainakaan tänään tarvitse. Tänä pakkasperjantaina seison oikeassa paikassa.
Omassa toimistokupiikkelissa, jonka sain, kun otin vastaan työn, jota en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut oikeaksi työksi, josta maksetaan.
Vanhalla parketilla keskellä kaunista, yhdessä rakkaiden kanssa rakentamaani kotia.
Sellaisten, Facebookissa tähdellä merkitsemieni ihmisten rinnalla, jotka merkitsevät enemmän kuin mukavaa seuraa. Jotka kaappaan pieneen kainalooni epäröimättä ja joita ihailen yli kaiken.
Sopivan yhdentekevää perjantai-iltaa, mutta sitäkin merkityksellisempää pohjavirettä sinulle ja minulle toivoo: Jenna, jonka valitsema päivän biisi ei liity päivän postaukseen juuri mitenkään. Paitsi ehkä siten, että se kertoo juuri niistä paskamaisista asioista, joiden kanssa en osaa olla; vääristä profeetoista – tilanteista ja rakkauksista.
