No niin. Ylimmäisen jumalattoman ison lärvikuvan tarkoitus on esitellä paitsi laajenneita ihohuokosiani myös uutta tukkaani.

Koska enemmän on enemmän, se kasvoi Saaran käsissä taas monta senttiä. Jumaloin niistä jokaista.

Muistan ikuisesti unen, jonka näin 11-vuotiaana. Siinä minulla oli farkkusortsit, t-paita ja pitkä vaalea ponihäntä, joka heiluin puolelta toiselle, kun pyöräilin. Oma ohut tukkani ei tuolloinkaan suostunut kasvamaan solisluita alemmas.

Aivan yhtä selvästi muistan alkusyksyn ja ensimmäisen kerran, kun tiesin, miltä tuuli tuntuu pitkässä tukassa. Arvoin kikatuksen ja liikutuksen kyyneleiden väliltä, päädyin ensimmäiseen ja tunsin olevani niin minä kuin minä voi vain olla.

Tiedän. Hyvin kuvaavaa 2010-luvun egoistin itseensä käpertymistä ja ostamisonnea. Mutta kuten joku viisas jossain  lehdessä joskus sanoi: se että meikkis fiilistelee meikkistä ei ole yhtään sen egoistisempaa kuin se, että meikkis haukkuu puolihuolimattomasti itseään meikkistä miettiessään.

Ymmärrän täysin, että monille hiustenpidennys merkitsee täydellistä turhamaisuutta. Mutta minulle muutama puntti intialaista tukkaa merkitsee myös sitä, että voin olla mitä tahansa.

Jos haluan kauniin kodin, voin siivota joka torstai ja ostaa sen jälkeen kimpun kukkasia.

Jos haluan syödä hyvää lisäaineetonta ruokaa, voin laittaa musiikin soimaan ja upottaa käteni salaattikulhoon tai taikinaan.

Jos haluan näkymättömän mahan, voin kulkea kotiin salin kautta.

Jos haluan olla paremmin perillä, voin lähettää viestin ja tavata ihanan naisen kahvilla joka keskiviikko.

Jos haluan luottaa toiseen, voin lakata pelottelemasta itseäni kaikella sillä pahalla, mitä voi tapahtua.

Ja jos haluan pitkän ponnarin, voin soittaa Saaralle, joka tulee ison kassinsa ja hymynsä kanssa kotiini ja tekee minusta sellaisen naisen, josta näin pienenä unta.

Sopivan opportunistista viikkoa teikkiksille toivoo: Jenna