Viikko sitten Stella istutti minut päättäväisesti alas ja piti pienen puheen vakaalla, rauhallisella äänellä. Sellaisella, jolla kuvittelen isosiskojen puhuvan.

En enää muista, pitikö hän minua kädestä kiinni, mutta siltä minusta tuntui.

Jos haluat, hän pitää sinulle hieman samanlaisen puheen. Kas tässä.

Tällä viikolla olen pukeutunut paksuun villaan, mutta ollut emotionaalisesti alasti. Katsonut itseäni peilistä ja myöntänyt, että vuosi on ollut vähän vaikea.

Olen irrottanut asioista ja ajatuksista, joiden kyljessä olen kasvanut. Haukkonut välillä henkeä samalla tavalla kuin ihminen, joka katsoo vierestä kotinsa palavan. Pyyhkinyt silmäkulmiani julkisilla paikoilla ja ollut salaa pimeässä pelottavan onnellinen. Haudannut yhdeksän vuoden suhteen ja istuttanut uuden.

Ja täällä sitä silti vaan seisotaan ja virnistellään, suomalaisen Month of Sundays -merkin mustikkaisessa mekossa.

Kun mietin myöhemmin vuotta 2011, haluan muistaa minut juuri näin, vähän voipuneena mutta hymyilemässä. Kädet suojelevassa rutistuksessa itseni ympärillä.

Kaikkia rakkaita mutta ennen kaikkea itseään tästä vuodesta kiittää: Jenna